Vuosipäivä

Siitä on nyt tasan vuosi. Essi kuoli 8.9.2013.
   Osittain tuntuu, että siitä on jo vuosi. Toisaalta fiilis taas on, että siitä on vasta vuosi. No, niin tai näin, nyt on käyty läpi se yksi kokonainen vuosi siitä kaikkein pahimmasta. Ja voin todeta, että olen siitä selvinnyt.
   Vuosipäivän "kunniaksi" otin itselleni valtavan ison askeleen ja kävin ensimmäistä kertaa Essin haudalla. En ollut koko vuonna siellä käynyt, ja päätin jo keväällä että vuosipäivänä viimeistään siellä käyn.
   Ensin faktat tiskiin: samanikäisen parhaan ystävän hautakiven näkeminen ensimmäistä kertaa ei ole millään mittapuilla helppo paikka. Ei todellakaan. Jotain konkreettista hautakivessä on, vaikkei Essi siellä kyllä ole millään muotoa. Kai hautakivi kävijälle muistuttaa, että kyllä, Essi on nyt virallisesti kuollut.
   En tiedä miten haudalla käydessä pitäisi toimia, joten päätin istua maahan haudan edustalle ja aloin turista ensin hieman henkeviä ja sitten niitä näitä, vaikkakin kuulumisten vaihtamiset oli ehkä hieman turhaa. Jos Essi on henkisenä olomuotona olemassa, Essi tietää kyllä tasan tarkkaan mitä minulle kuuluu ja mitä elämässäni on vuoden aikana tapahtunut. Voisi tulla melkoisen pitkä visiitti, jos alkaisi kaikkea tilittämään yhdellä kertaa.
   Itkettikö haudalla käyminen? Kyllä itketti. Turhautumista, vääryyttä, surua, epäoikeudenmukaisuutta - näitä itkin Essin haudan edustalla. Ja peruskaipausta ja ikävää tietenkin myös. Jonkin aikaa. Sitten lopetin itkemisen. En tiedä, liiallinen paatos on sellaista, mitä Essi vihasi, kuin myös minä itse. Siksipä päätinkin visiittini lauseeseen: "Tää muija menee nyt, raastuvassa tavataan". Lause on nauhoittamamme Things-biisin lopusta. Essi taatusti ymmärtää huumorin - myös hautausmaalla!
   Toivon, että Essin haudalla käymisestä ei tulisi mitään sururiittiä, jossa itkettäisiin ja jeesusteltaisiin. Tosin eikös tämä kaikki ole omissa käsissäni? Jos päätän ettei jatkossa Essin haudalla jeesustella eikä itketä menneitä, niin sitten niin ei tehdä. Miksen voisi piipahtaa haudalla joskus muina miehinä töiden jälkeen ilman mitään suurempia taka-ajatuksia tai valmisteluja? Essi oli kuollessaan nuori ja olen itsekin nuori. Teen asiat tasan niin kuin itse haluan, ja uskon myös Essin haluneen tehdä jos osat olisivat vaihtuneet. Perinteet hittoon tässä tapauksessa!
   Olen kokenut, että Essin kuolema päätti yhden erittäin suuren osan elämääni ja se osa elämästäni jäi selvästi taakseni menneisyyteen. Elämä, jota tällä hetkellä elän, on nyt uutta Essin jälkeistä elämääni. Nyt kun vuosi on kulunut Essin poismenosta, ympyrä on sulkeutunut ja uusi elämä alkanut toden teolla ottaa vauhtia. Ilokseni voin todeta, ettei tämä uusi elämä ole lainkaan ikävä tai kamala asia. Näinä lähiviikkoina minusta on tuntunut pitkästä aikaa, oikeastaan ensimmäistä kertaa miltei kahteen vuoteen todella hyvältä. Essin sairauden aikana ja kuoleman jälkeen on ollut enemmän ja vähemmän sumua ja suunta on ollut jokseenkin hukassa. Nyt tuntuu, että auto on taas jokseenkin tiellä ja tiekin vaikuttaa kiitettävän suoralta, ainakin suurimmaksi osaksi.
   Puhuin terapeutilleni kahden elämän yhteensulautumisesta. Välillä koen olevani kahden elämän välisessä olotilassa, joka tuntuu todella hämmentävältä. Ollessani käymässä esimerkiksi Essin huoneessa ja katsoessani tuttuja tavaroita ja Essin kuvia, tunnen suurta tuttuuden tunnetta. Kaikki näkemäni ja kokemani muistuttaa elämästä, jota Essin kanssa elin liki 15 vuotta. Sitten kun olen kotona ja töissä, fiilis palaa nykyiseen elämään, johon Essi ei enää fyysisesti kuulu. Erityisesti Essin kotona tunnen kuin seisoisin keskellä kahta elämää ja molemmat vetäisivät puoleensa. Näen nämä elämät visuaalisesti kuin kahtena pallona, jotka Essin kotona sulautuvat hetkeksi yhteen ja minä seisoin tässä liitoskohdassa. Sitten siirryn taas nykyisen elämäni palloon ja jatkan tässä pallossa pyörimistä ja Essin pallo erkanee taas kauemmas. Muttei pois näkyvistä. Tietenkin nyt haudalla käydessä yhteensulautumista oli myös selkeästi havaittavissa.
   Tuntuu lähes käsittämättömältä miten minusta voi kaiken tämän jälkeen tuntua tältä. Essin sairauden ja kuoleman aikoihin olin niin hukassa henkisesti ja fyysisesti, että oli täysin mahdotonta kuvitella selkeyden ja tasapainon löytymistä. Vaikka ehkä ulkoapäin on saattanut näyttääkin, että asiat ovat hyvin, niin kyllä tässä liki kesään saakka ollaan oltu enemmän ja vähemmän sekaisin ja rikkinäistä miestä. Näin jälkeenpäin kun nyt tuntuu tältä, sitä tajuaa miten sekaisin ja rikki sitä oltiinkaan. Kesällä loman aikana tapahtui kuitenkin jotain selkeää parantumista. Oli alkuun vaikea uskoa sananlaskua, jonka mukaan aika parantaa haavat. Miten se voisi näitä koskaan parantaa? Vaikka sitä Anu ja Elli ja terapeutti ja äiti ja muut mahtavat ystäväni minulle toitottivatkin. Vuoden mentyä umpeen olo alkaa hiljalleen helpottaa, niin se on mennyt omalla kohdallani. Ellin sanoin olen nyt suorittanut sen pakollisen vuoden kestävän surutyön. Nyt voi alkaa hyvillä mielin jo hellittää.
   Myös ja erityisesti tämän iltaisen raskaan hautausmaareissun jälkeen. Kunhan ensin sytytän parvekkeella Essille yhden kynttilän ja ehkä tirautan vielä pari tippaa suolaa silmistä. Sitten huomenna taas uuteen päivään.

Suru seuraa iloa

Viime sunnuntai oli pitkästä aikaa harvinaisen raskas päivä kaikkinensa. Lauantaina olin äidin ja tätini kanssa viettämässä äidin 60-vuotisjuhlia Tampereella musikaaliesityksen merkeissä. Oli todella kivaa ja hienoa juhlistaa äitiä jotenkin spesiaalimmin kuin perinteisellä kahdenkeskisellä synttäri-illallisella.
   Kaiken kivan jälkeen hotellihuoneessa kävin tsekkaamassa puhelimen välityksellä saapuneet sähköpostit. Siellä oli tullut varmaan vuodenvaihteen jälkeen ensimmäinen kommentti Essin ja minun musiikistani, mitä olemme Youtubeen ladanneet. Illan hauskuus ja rentous katosi samantien. Sain sentään hyvin nukuttua, mutta heti sunnuntaiaamuna alkoikin maisemat harmaantua jälleen. Menin vielä reissun jälkeen "käymään" äidin luona syömässä. Siellä kaikki sitten levisikin taas paskalammikkona käsiin. Lopputulos oli siinä, että jäin äidin luo yöksi vieraspetiin.
   Näitä notkahduksiksi nimeämiäni hetkiä on tapahtunut matkan varrella useita. Kyllähän Essiä ja omaa vointia ja jaksamista tulee itkeskeltyä aina silloin tällöin, mutta kokonaisvaltaisempaa ja isompaa itkua ei tule kovin tiuhaan. Sunnuntaina tuli. Näissä notkahduksissa on aina mukana jotain kertynyttä tuskaa ja haikeutta ja harmia, joka sitten itketään ulos.
   Sunnuntaina itkin monia asioita. Muistelin äidin kanssa viime kesän tunnelmia, Essin viimeisten viikkojen tapahtumia ja luin Essin viimeisiä tekstiviestejä puhelimestani. Itkettiin sitä, miten tämä kaikki sattui omaan lähipiiriin, kun tälläisiä asioita tapahtuu vain elokuvissa! Itkimme sitä kaikkea paskaa, mitä Essi joutui käymään sairauden aikana läpi. Itkimme muitakin taakkoja, mitä matkan varrella harteille on kertynyt.
   Joskus näille suruille ja muistojen tuomille itkuille ei meinaa tulla loppua. Uskon kuitenkin, että sunnuntain kaltaiset notkahdukset kuuluvat vahvasti asiaan ja surutyön luonteeseen. Vaikka välillä tuntuukin aivan uskomattoman pahalta ja käsittämättömältä tämä kaikki tapahtunut, niin ainakin tunnen jotain. Olisi kamalaa, jos mikään ei tässä kohtaa tuntuisikaan miltään.
   Edelliseen postaukseen viitaten tulin myös siihen tulokseen, että suru on yksityisomaisuutta, jota ei noin vain jaeta kaikkien kanssa. Olen ollut erittäin otettu ystävien ja sukulaisten tarjoamasta kuunteluavusta ja tuesta, mutta loppupeleissä olen suruni ja yleisen ahdistukseni kanssa yksin. Ei kukaan pysty näitä minulta pois viemään, helpottamaan toki. Muttei kaikki edes helpottamaan. Ihminen, joka ei ole kokenut vastaavaa surua tai samankaltaista yleistä ahdistuneisuutta, ei voi koskaan täysin ymmärtää miltä tämä kaikki voi oikeasti tuntua. Se loputtomalta tuntuva väsymys, joka on selän päällä kuin haarniska tai myllynkivi. Miten ihan oikeasta on välillä vaikeaa tyhjentää kuivausrumpua kuivista pyykeistä. Miten voimat voivat loppua kuin seinään. Miten yhtäkkiä suru saattaakin avata padot auki ja itkulle ei meinaa tulla loppua. Miten tämä kaikki tapahtuu usein aika varoittamatta. Miten yhä edelleen tuntuu pahalta. Kaikkea näitä fiiliksiä on hirveän hankala alkaa selittämään ihmiselle, jolla ei ole vastaavanlaisia kokemuksia takanaan.
   Viime aikoina olen huomannut, että oikeastaan silloin kun tuntuu hyvältä, tuntuukin helposti sitäkin pahemmalta sen jälkeen. Iloiset juhlat, ystävien tapaamiset, hauskat reissut - nämä ovat ottaneet todella koville omalla kohdallani. Kun hauskuus on ohitse, olo muuttuu helposti yksinäiseksi. Yksinäinen olo voi tulla, vaikka ystäviä ja tukijoita on ympärillä käsi ojossa auttamassa. Yksinäinen olo tulee esiin usein niin, että kivojen tapahtumien jälkeen minulla oli tapana aina soittaa Essille. Nyt siihen ei enää ole mahdollisuutta.
   Olen myös paljon miettinyt miten paljon väsyminen ja ahdistus näkyy ulospäin. Käyn edelleen töissä ja puhun töissä samanlaisia hölmöjä juttuja niinkuin olen aina puhunut. Huumori kukkii ja hymyä piisaa. Meneekö päälle vedetty naamari työtovereilta ja "ulkopuolisilta" läpi miten hyvin? Toisaalta roolin vetäminen töissä on raskasta, toisaalta se myös helpottaa oloa, kun voi useiksi tunneiksi "vaihtaa vapaalle suremisesta". Joskus saattaa hetkittäin tuntua hölmöltä heittää huulta, vaikka tuntee sisimmässään mahassa jännitystä ja mieli on herkässä ja kaikki koettu painaa harteilla. Kenties työtoverit näkevät iloisen huumoriveikon, tai sitten tyypin, johon selvästi sattuu edelleen, mutta tyyppi yrittää tästä huolimatta jatkaa normaalisti töissä.
   Niin tai näin, molemmissa on totuus. Pyrin siihen, että jonain päivänä olen taas huumoriveikko ilman harteilla olevaa myllynkiveä ja korvennusta mahassa. Essikin kulkisi mukana, muttei surun muodossa.

"Ring ring, why don't you give me a call..."

Kesä on täällä ja aurinko paistaa, lomakin alkaa kohtapuoliin! Jihuu!
   Jihuu?
   Niin, ei tässä mitenkään taivaissa olla, vaikka kesäloma alkaakin. Ei tosin masentuneitakaan. Elän tällä hetkellä jotain limbovaihetta. En varsinaisesti innostu asioista, enkä kyllä hirveästi jaksa mitään ylimääräistä. Töissä käyn neljä päivää viikossa, muina päivinä lepäilen ja tunnustelen maailman menoa. Mitään mega-ahdistuksiakaan ei ole tullut. Mielialalääkkeen lopetuksen johdosta sydämentykytykset ovat kyllä lisääntyneet, eikä mahajännitys ja rupluttelu ole kadonnut mihinkään. Mahan vointi stressaa tällä hetkellä ehkä eniten. No, kävin tänään sentään lääkärillä taas valittamassa vaivoistani. Parit perusteellisemmat verikokeet otetaan ja mietitään sitten vielä sitä viimeistä oljenkortta eli paksusuolen tähystystä. Letku perseessä, tähän sitä on sitten kenties lopulta tultu voinnin kanssa!
   Kulunut kevät ja alkanut kesä on ollut raskasta aikaa. Jotenkin tässä matkan varrella on kokonaiskuva kaikesta tapahtuneesta hiljalleen vasta valjennut. Mitä onkaan tapahtunut, mitkä ovat olleet sen vaikutukset minussa itsessäni ja ympäröivässä maailmassa - kaikki nämä vasta nyt keväällä selkiytyneet. Selkiytyneet, muttei vieläkään täysin selvinneet. Kyllä parhaan ystävän ennenaikainen kuolema sellainen tapahtuma on elämässä, ettei sitä vuodessa selvitä. Jos koskaan täysin. Mysteerihän se on.
   On tapahtunut paljon hyvääkin. Vaikka serkun naimisiinmeno ja tuttavien lakkiaiset ja omat synttärit ja muiden juhlimiset ja juhlatunnelmat ovat olleet mukavaa seurattavaa, niin kyllä jokainen toisen ihmisen onnen hetki on kouraissut syvältä sisimmästä. Muilla on nyt elämänsä onnellisimmat hetket käsillä. Näissä tilaisuuksissa Essi vääjäämättä tulee mieleen. Ei varsinaisesti suruna, pikemminkin haikeutena. Essikin olisi voinut olla mukana monissa tilaisuuksissa, missä olen kevään ja kesän aikana käynyt. Tai ainakin niistä olisi jälkikäteen voinut Essin kanssa puhelimen välityksellä jutella.
   Mistä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka mieltä on myös tummentanut viime aikoina: puhelinystävyys! Essillä ja minulla oli läheisen fyysisen ystävyyden lisäksi myös vankka puhelinystävyys. Soittelimme monta kertaa viikossa ja jaoimme kuulumisia puolin ja toisin ja jauhoimme paskaa. Sellaista tavanomaista turinaa. Monena päivänä viikossa, viidentoista vuoden ajan. Vuosi sitten keväällä puhelujen aiheet kutistuivat täysin ymmärrettävästi Essin sairauteen, kesällä etenkin. Kesän loppua kohti puhelut alkoivat harveta, kunnes ne lopulta loppuivat kokonaan. Essi oli vielä elossa, mutta me ei enää soiteltu. Elokuun 8. päivän jälkeen tämä kaikki olikin sitten jo täysin mahdotonta.
   Tällä hetkellä ei ole ketään niin läheistä ystävää, jonka kanssa voisi jutella niitänäitä. Ystäviä on paljon ympärillä, mutta Essin kaltaista puhelinystävää ei ole. Eikä varmaan tulekaan, ei ainakaan samanalista. Koskaan. Taas yksi asia, mitä jään suuresti kaipaamaan.
   Ensi sunnuntaina Essin kuolemasta tulee kuluneeksi tasan yhdeksän kuukautta. Taas näitä tiettyjä etappeja matkan varrella, jotka jollain lailla tulevat merkkaamaan kulunutta aikaa. En taaskaan oikein tiedä onko yhdeksän kuukautta pitkä vai lyhyt aika. Toisaalta pitkä aika tapahtumien suhteen, mitä on tapahtunut kuoleman jälkeen kaikkialla ympärillä - pieni taas viidentoista yhteisen ystävyysvuoden mittakaavassa. Mutta näinä yhdeksänä kuukautena ei ole ollut yhtäkään päivää, ettei Essi olisi jollain muistunut mieleen. Edelleen Essi on päivittäin ihan hirveän paljon mielessä kaikessa tekemisessä.
   Olin tänään pikkusiskoni kanssa katsomassa Pahatar-elokuvaa. Leffaa katsoessa tuli monesti ihan kyyneliä poskille, kun tiedostin miten paljon Essi olisi elokuvasta nauttinut. Ja muistan miten puhuimme vuosi sitten kuinka jännittävä ja erikoinen valinta Angelina Jolie oli Pahattaren rooliin, kun vuosi sitten elokuvasta alettiin kohista julkisuudessa. Muistan myös miten Essi kovaan ääneen julisti, että leffa mennään ehdottomasti yhdessä katsomaan. No, ei sitten koskaan ehditty mennä.
   Nämä ovat näitä pakollisia hetkiä, joita on tullut ja tulee vielä lukemattomia. Niitä ei voi paeta, ja jos alkaa itkettämään, niin sitten itketään. On tää perkele niin väärin ja vaikea asia käsitellä. Eteenpäin mennään, mutta Essi mielessä ja muistoissa.

Hyvästit lääkkeelle ja tervetulotoivotukset fyysiselle hyvinvoinnille

Päätin pienen hiljaiselon jälkeen kirjoittaa taas. Aikaa viime kirjoituksesta on vierähtänyt yli kuukausi. Aika on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. En tiedä aina onko se hyvä asia, riippuu vinkkelistä, mistä asiaa katsoo.
   Tässä hieman tuntemuksia hiljaiselon varrelta...
   Viljaton ruokavalioni jatkuu, aika menestyksekkäästi, noin niinkuin linjan pitävyyden kannalta. Varsinaista apua tosin en ole vielä ainakaan havainnut. Maha murjottaa milloin mistäkin syystä, ei mitään pahennusta sen tilassa, muttei mitään suurta parannustakaan. Kävin vatsaspesialistilla kertomassa tilastani. Tuosta käynnistä jäi käteen aika lailla plusmiinusnolla: sulla nyt on vain hidas ruoansulatus. Ei kokeita, ei tarkempia diagnooseja, ei jatkotutkimuksia. Ruokavalioon pitäisi kiinnittää huomiota. Mahdollisuuksia on miljoonia, mitä itsehoitoon tulee. Stressiä pitäisi tietenkin välttää. Kaikki keinot tiedetään kyllä. Osaisi vain päättää mistä aloittaisi... No, katsellaan ja seuraillaan.
   Toinen hyvinkin merkittävä muutos on mielialalääkkeen asteittainen alasajo ja lopulta sen lopettaminen. Olen ollut nyt toista viikkoa "kuivilla" lääkkeestä, jota popsin viime kesästä saakka. Tässä kohtaa olen itseeni erittäin tyytyväinen. Olen hengissä ja selväjärkinen (ainakin suurinpiirtein), vaikka lääkkeen lopetinkin. Lääkärini kanssa käyty keskustelu vahvisti haluani lopettaa: jos vaikutukset eivät ole olleet merkittäviä, niin mitä sitä turhaan popsimaan. Lääkkeen, jota popsin, olisi pitänyt nimenomaan vaikuttaa ahdistukseen ja sen oireisiin, mutta kyllä minua ahdisti ihan yhtä lailla lääkejakson aikanakin.
   Lääkkeen lopettamisessa on kyllä ollut jonkin verran jälkivaikutuksia. Yksi on paikoitellen päivän aikana ilmenevä lievä huimaus ja hutera olo, joka ei selvästikään liity verensokereihin tai muihin vastaaviin, vaan on selvästi lääkkeen lopettamisen aiheuttamaa oireilua. Toinen on sydämentykytykset, jotka ovat jonkin verran lisääntyneet. Mutta terapian kautta olen onneksi pystynyt asennoitumaan näihin oireisiin selvästi aiempaa paremmalla asenteella. En ahdistu enää niin voimakkaasti, vaan tunnistan oireet, mutta hyvin pian jätän ne sikseen ja ne ikäänkuin häviävät. Ne kun ovat täysin psyykkisiä.
   Kolmas oire lääkkeen poisjättämisestä on mielen herkistyminen. Olen selvästi herkemmällä tuulella ja saatan itkeä varsin yllättävissä ja epänormaaleissa tilanteissa. Viimeisestä lääkeannoksestani oli kulunut vajaa viikko, kun katsoin tilannekomediasarjaa Kolmas kivi auringosta. Kyseessä on siis hulvaton komediasarja, jossa sattui olemaan yksi lievästi - paino sanalla lievästi - herkähkö kohtaus, en muista tarkalleen yksityiskohtia. Ja sarjalle ominaisesti tämä herkkyyskin oli loppupeleissä komediallista. No, joka tapauksessa huomasin kyynelkanavieni avautuvan tätä herkistelyä katsoessani. Siis voi jumalauta sentään! Kolmas kivi auringosta! Jos Leijonakuninkaan Simban isän kuolinkohtaus on itkuasteikolla 100, niin mainittu Kolmas kivi -kohtaus keikkuu jossain hädintuskin 5:n hujakoilla.
   Kolmas oire lääkkeettömyydestä yllätti minut aika lailla. Lääkkeettömyys on selvästi vaikuttanut uniini. Kaikki ihmisethän näkevät unia, mutta kovinkaan moni ei niitä aamulla enää muista tai tiedä nähneensä unta laisinkaan. Tämä kaikki on kohdallani muuttunut. Näen todella voimakkaita unia: sekavia ja epäloogisia. Ja ne jäävät muistiin myös aamulla. Jonkin verran on ollut painajaismaisiakin unia - ei varsinaisesti painajaisia, mutta jotain sen esiasteita. Tuntuu kuin lääke olisi aiemmin sumentanut uniani, mutta nyt lääkeettömänä selvästi nähdyt ja muistetut unet ovat tyyliltään ja laadultaan kyllä varsin mutkikkaita ja omituisia. Muistan, miten Essin kertomat unet olivat kuin elokuvia, joissa oli selkeä juoni ja draaman kaari. Essin unet olivat Hollywood-elokuvia, omani taas vaikeatulkintaista nykytaidetta.
   Lääkehoureista kuntoiluun. Olen aktiivisesti pyrkinyt kiskomaan itseäni lenkille tai pyöräilemään töiden jälkeen. Välillä onnistun, välillä en. Happi olisi kuitenkin huomattavan tärkeää kaikelle toipumiselle. Ja liikunta kaikessa muodossaan tekee hyvää myös vatsan hyvinvoinnille. Kauniisti yksinkertaistettuna pitäisi saada paska luontevasti kulkemaan, ettei sitä tarvitsisi odotella kello kädessä.
   Joogan olen ottanut liikuntavalikoimaani nyt jokseenkin pysyvästi. Pyrin ainakin kerran viikossa jotain joogaa harrastamaan. Olen huomannut joogan hyväksi keholle ja mielelle. Tunneilla olen huomannut, miten totaalijumissa kroppani on ollut ja on edelleen. Kroppa ja mieli kulkee käsi kädessä, joten kun mieli on ollut solmussa, ei kroppakaan ole voinut välttyä vaivoilta.
   Kokeilin viikko sitten maanantaina pientä juoksulenkkiäkin. Meinasi loppua usko omaan jaksamiseen, sen verran rapakunnossa olin ja huohotin. Enkä edes juossut, hölkkäsin kevyesti. Surutyö ja muu ahdistus sen ohella on kyllä tehnyt tehtävänsä. En ole koskaan ollut fyysisesti näin rapakunnossa.
   Itsensä pakottaminen ja väkisin kiskominen ei ole kivaa puuhaa, mutta se palkitsee kyllä lopulta. Lähes aina. Viime vuoden lopulla ja vuoden vaihteen jälkeen ei ollut juurikaan mahdollisuuksia edes väkisin kiskomiseen. Sen verran puhki olin henkisesti ja fyysisesti. Hyvä, että töissä jaksoin käydä. Enkä sitäkään kyllä täysin jaksanut.
   Nyt kun henkinen kunto alkaa olla sellaisella tolalla, ettei se kuormita koko olemusta, voi hiljalleen alkaa keskittyä myös fyysiseen kuntoon.
   Vähin erin, mutta systemaattisesti. Ei tässä maratoonille olla menossa, mutta jos ei verenmaku nousisi ensimetrien jälkeen hölkkälenkillä ja jalat olisi samantien hapoilla.

Muutoksia, muutoksia...

Ihmiskroppa on ihmeellinen, totean sen taas.
   Sairastuin välittömästi Essin syntymäpäivien jälkeen sitkeään flunssaan. Olin Essin vanhempien luona käymässä Essin syntymäpäivää edeltävänä päivänä ja tunsin illalla kotona karheutta kurkussa. Sunnuntaina Essin syntymäpäivänä olikin kurkku todella karhea ja kipeäkin. Maanantaina oli ääni lähes kuulumaton. Tiistaina alkoi yskä. Keskiviikkona alkoi räkäooppera.
   Kaikesta tästä huolimatta oloni tuntui henkisesti jotenkin kevyemmältä moneen viikkoon. Tajusin heti, että olin tiedostamatta (taas kerran!) tehnyt surutyötä ja jännittänyt Essin synttäreitä. Ne olivat kuitenkin aina yksi vuoden kohokohtia omien synttäreideni ohella. Tänä vuonna, kun Essin syntymäpäiviä ei enää vietettäisikään, sisällä jylläsi väistämättäkin suuri pelko ja ahdistus. Muistan nimittäin hyvinkin tarkasti viime vuoden synttärit, jotka vietimme yhdessä Ravintola Kappelissa illallisella ja sen jälkeen Aleksanterinteatterissa Rent-musikaalia katsoessa. Tuolloin kaikki oli vielä hyvin. Se ikuinen virsi.
   Essin sairauden diagnoosista lähtien meikäläisen kroppa meni sellaiseen lukkotilaan, että se säästyi kaikilta viruksilta ja perussairauksilta. Henkinen taakka oli sen verran raskasta, että se kuormitti kroppaani normivirusten sijaan. Ei ollut tilaisuutta eikä mahdollisuutta sairastua flunssiin tai muihin vastaaviin. Tokihan kroppani kävi jos jonkinmoista oireilua stressin ja ahdistuksen myötä koko viime vuoden, mutta jonkinlainen barrikadi ja panssari itselläni oli päällä, joka esti jokavuotiset flunssat puhkeamasta.
   Nyt se sitten puhkesi, kun kroppani malttoi hetkeksi hellittää. Mihin kaikkeen ihmiskroppa pystyykään - ja vielä täysin tahtomattaan!
   Essin syntymäpäiväetapin selättäminen ei ollut varmasti ainoa syy henkisen olotilani kohentumiseen. Yksi lisäsyy lienee päätökseni siirtyä neljän päivän työviikkoon, kun tuntui, ettei kroppani ja pääni enää jaksanut sitä tahtia ja rytmiä, jolla alkuvuoden nousukiidon jälkeisessä alamäessä mentiin. Onneksi olen terapialtani ja kanssaihmisten neuvoilta viisastunut sen verran, että osaan ajoissa reagoida ja tehdä asioille jotain. Itsehän kuitenkin loppupeleissä vastaan siitä, miten kroppani jaksaa. Sitä ei määrittele kukaan muu, eikä siitä voi muilla olla mitään poikkipuolista sanottavaa. Minä olen itseni herra ja minä päätän omista asioistani ja omasta hyvinvoinnistani.
   Hetkittäin sitä herää muistelemaan aikoja, kun elämän tasaisuus oli sitä, että jaksoi painaa töissä täysiä päiviä ja työviikkoja, tehdä vapaa-ajalla asioita ja viikonloppuna rentoutua. Elämä oli helppoa ja tasaista ja turvallista. Nyt elämäni on paikoitellen hyvinkin raskasta, epätasaista ja epävarmaa. Mutta jollain perin kierolla tavalla nyt sentään tunnen eläväni. Pitkään tylsän tasainen elämä vaihtui kaksi vuotta lopulta siihen, että muutin omilleni omaan kämppään ja aloin rakentaa oma itsenäistä elämää 30-vuotiaana. Se oli iso askel, valtava askel suorastaan - mutta askel, jonka ottamista en ole katunut päivääkään. Aloin tuntea kuuluvani ikäisteni joukkoon.
   Omilleen muuttamisen jälkeen meni miltei vuosi, että elämä alkoi saada kunnolla vauhtia ja aloin päästä jaloilleni alkukankeuden ja alkupyristelyjen kautta. Sitten koitti viime kevät ja jalat meni tyystin alta. Elämä jäi seisomaan paikoilleen ja se keskittyi lähinnä Essin sairauteen ja Essin tukemiseen. Oli kyllä helvetillisen rankkaa seurata ihan viereltä pelkästään ystävänä. Voin vain lievästi saada käsitystä, miltä Essin vanhemmista viime vuosi on mahtanut tuntua.
   Että kyllä tässä on kahdessa vuodessa tapahtunut niin paljon, että on tässä kestämistä ollut yllin kyllin ja liikaakin. Aivan liikaa yhdelle ihmiselle. Mutta vaikka viime vuonna jouduinkin henkisesti katujyrän yliajamaksi ja talovertauksena taloni sortuikin perustuksia myöten, tunnen silti olevani jollain lailla enemmän kiinni elämässä. Loogista sinänsä, on nimittäin ollut pakko pyristellä ja sinnitellä, kynsin ja hampain.
   Sain myös uutta puhtia, kun päätimme lääkärini kanssa yhteistuumin vähentää mielialalääkitystäni, koska sen ei ole havaittu vaikuttavan juurikaan mielialaani ja vointiini. Jos pääsisin tästä lääkityksestä tyystin eroon, olisi yksi pilleri vähemmän popsittavaa. Lääke on minulla kuitenkin varalla, jos olo äityykin ihan kestämättömäksi. Jännityksellä odotan. Nyt alkaa usean viikon kestävä lääkkeen alasajo.
   Mahaoireilujen jatkumisen myötä olen myös harkinnut vakavasti ruokavaliomuutosta. Olen kuullut ja lukenut niin paljon positiivisia kokemuksia valkoisen viljan pois jättämisestä, että olen lähestulkoon valmis siirtymään viljattomaan ruokavalioon. Niin monella ihmisellä on yleiskunto parantunut, mystiset mahavaivat kaikonneet ja muutkin yleissairaudet hävinneet. Näyttöä on niin monelta suunnalta, että vaikea uskoa puheita huuhaaksi. Sain myös lähetteen gastroenterologin konsultaatioon, jos haluan spesialistin juttusilla käydä.
   Olen saanut paljon aikaan, toivottavasti toimenpiteet kantavat lopulta hedelmää!  

Aurinko paistaa, ihanaa!

Niin, vai onko?
   Jokavuotinen kevät tekee tulojaan ja valon määrä kasvaa. Mielen pitäisi kaiken järjen mukaan virkistyä ja heräillä kaamoksesta. Mitäs jos asia ei olekaan ihan niin? Mitä jos meikäläistä auringonvalo väsyttää ja ajatus ulkoilusta auringonpaisteessa tympii?
   Olen ollut aina hidas heräämään talviunesta, ja tänä vuonna tämä heräily tuntuu entistä vaikeammalta. Osasyynä on tietenkin kaikki viime vuoden aikana koettu paska. Toinen osasyy on ajallisesti lähestyvä Essin sairauden diagnoosin vuosipäivä. Samankaltaisia fiiliksiä noussut pintaan tässä lähiaikoina kuin vuosi sitten. Niin, ja Essin kuolemasta tuli viikko sitten kuluneeksi puoli vuotta. Ja tänään on kaiken kukkuraksi Essin syntymäpäivä. Uskon ja toivon, että vuoden päästä olotila on huomattavasti helpompi kuin nyt. Taas yhdet isot etapit käyty läpi. Ulkona lohdulliselta näyttävä auringonpaiste tuo hirmuisen määrän haikeutta. Sisimmässä tuntuu pieni pelko, että kaikki koettu alkaa taas uudestaan.
   Raskas ympäröivä ilma ja jatkuvasti jännittynyt vatsa ja niska-hartian seutu jumissa. Minun tutut ystäväni. Hetken aikaa ehdin jo hengähtää: tässäkö tämä oli? No ei ollut ei. Taas talsitaan siirapissa ja ollaan iloisia, että päivän päätteeksi pääsee nukkumaan. Uni maistuu edelleen, mutta herätessä ei ole mitenkään hilpeän rentoutunut olo. Kroppa jännityksessä. Tämä tietää, että käsittelen taas sisäisesti jotain tunnetta, jota en saa ulos. Se muhii oman aikansa, kunnes puhkeaa. Sitten olo hellittänee taas. Tilannetta helpottaisi aina huomattavasti se, kun tietäisi ajankohdan milloin olo helpottaa. Arpapeliä tämä on ja lottovoittoa odottelen.
   Annan itselleni aikaa, mutta kyllä tämä edestakaisin heilahteleva tunnemyrskyily raskasta on. Pitäisi olla sitäjatätä ja rentoutua ja antaa ajan parantaa ja hilipatiheijaa. Yritän koko ajan, välillä siinä jopa onnistuen. Mutta kun kroppa jumittaa, mieli jumittaa. Välillä turhautuminen tähän surutyöhön on melkoista. Eikö se voisi jo hellittää...?
   Ilmeisesti ei.
   Olen kahden työpaikan loukussa: käyn arkipäivisin palkallisessa työssä, josta pidän, mutta joudun pakon edessä tekemään myös toista työtä, josta ei makseta palkkaa. Vai onko tämä palkka jotain, minkä todellisen arvon tietää ja tajuaa joskus myöhemmin, ja palkka tulee muuna kuin rahana? Mene ja tiedä, nyt surutyö on kuitenkin raskasta puurtamista ilman rahallista korvausta. Voisi Kela jotain tästäkin kyllä mielestäni korvata... Toivottavasti olotilaan tulee työn puolesta hieman helpotusta, kun päätin radikaalisti tiputtaa itseni neljän työpäivän työviikkoon, kun alkukevät on tuntunut todella raskaalta ja väsyttävältä. Raja alkanut tulla taas vastaan töissä jaksamisen suhteen.
   Ystäväni Elli puhui, että surutyön vaiheissa minulla olisi kenties meneillään ns. loppurysäys, joka tavallaan nivoo yhteen surutyön vaiheita. Tosin mistä minun surutyöni lasketaan alkaneeksi? Essin kuolemasta vai Essin sairastumisesta? Ainakin alitajuntaisesti tein surutyötä jo viime keväänä ja kesällä, kun kaiken piti vielä mennä hyvin.
   Mutta kaiken ikävän tunteen ja fyysisen raskauden keskellä on vain todettava, että näin sen ilmeisesti kuuluu mennäkin. Paras ystäväni 15 vuoden ajalta menehtyi ja jätti aukon. Ei kai tässä kovin hyvältäkään voisi tuntua kaiken kokemamme jälkeen. Mutta kyllä tämä surutyö edelleen yksi iso mysteeri on, että miten se heittelee puolelta toiselle ja miten siihen ei pysty varautumaan koskaan.
   Yritän olla syyttämättä aurinkoa ja kevättä ankeasta olostani. Mutta toisten ihmisten pirteys ja positiivisuus ottaa välillä koville. En ole vielä päässyt tähän positiivisen ajattelun maailmaan niin täysin käsiksi, että osaisin kaiken kääntää heti hyväksi. Olkaa onnellisia, kun on aihetta onneen. Etsin tässä vielä omaa onneani ja tasapainoa.
   Voi sitä päivää, kun askeleet tuntuvatkin keveämmiltä ja mahajännitys hellittää. Kun elämä taas ilmestyy kuvioihin.

Antaa rekan ajaa...

Elämä pienet ilon aiheet voivat joskus olla todella pieniä. Huomasin äidin luona jokunen viikko sitten lihoneeni kaksi kiloa viime syksyn punnituksista, kun olo oli kauhein, mitä voi kuvitella. Essin suremisen ja sairauden seuraaminen vierestä verotti kiloja miltei neljä viime vuoden aikana. Ruokahalu tipahti kovimpien iskujen kohdilla todella minimiin ja vatsa oli sekaisin oikeastaan koko viime vuoden - enemmän tai vähemmän. Tähän päälle kaikki muut ruumiilliset oireet, jotka tekivät minut lähes hulluksi. Jossain vaiheessa olin aika varma, että olinkin hullu, kun tunsin yhtä sun toista oiretta yhdessä sun toisessa paikkaa kehoani, mutta kaikki testit näyttivät nollia ja puhtaita papereita.
   Surutyö käy laihdutuksesta. Se ei ole terveellinen tapa laihtua, mutta melkein satavarma tapa onnistua siinä.
   On käsittämätöntä, miten paljon suru voi verottaa ihmiskehoa. Aineenvaihdunta, joka itselläni on aina ollut varsin vilkasta, lähes tuplaantui viime vuoden aikana, mikä tarkoitti jatkuvaa vessassa ravaamista ja nestetasapainon ylläpitämistä. Piti juoda jatkuvasti, kun nestettä poistui kehosta monsuunisateiden verran päivässä. Ja se vähäinen ruoka, mikä aidosti maistui ja meni alas, tuli kyllä vauhdilla myös ulos. Pahinta oli ruokahaluttomuus. Tiesin, että pyttipannu ja Kievin kana olivat herkkuruokia työpaikan ruokalassa, mutta mikään ei tuntunut pakottamatta menevän alas.
   Sydämentykytykset, hikoilu, vapina, ruokahaluttomuus, väsymys, itkuisuus, keskittymisvaikeudet... Miten helvetissä olen pystynyt pysymään tolpillani!? Ja käydä töissä? Jälleen kerran pakko vaan ihmetellä ja hämmästellä ihmiskehon ja -mielen uskomatonta kykyä pystyä toimimaan, vaikka tehot ovat punaisella ja ylikuormitus jyskyttää pääkopassa.
   Nyt, kun elämä on hieman tasaantunut ja pahin vaihe tuntuu olevan takanapäin, väkisinkin katsahtaa taaksepäin ja miettii, mitä on taas tapahtunut. Jotenkin tässä surutyössä homma menee omalla kohdallani ainakin niin, että otan vastaan mitä eteen tulee, käyn sen läpi ja yhden etapin taas selvittäneenä pysähdyn hetkeksi ja käännä katseen taaksepäin: mitä oikein tapahtuikaan?
   Kun asioita on tapahtunut surutyön aikana, olen alkanut hieman jo hahmottaa tätä koko systeemiä, että miten tässä toimitaankaan ja miten asiat oikein meneekään. No miten sitten toimin? Vaistolla ja pienellä paniikilla! Ja miten asiat sitten menevät? Ei harmainta aavistustakaan, ihan miten sattuu! Surutyössä ei ole logiikkaa tai ainakaan mitään kronologiaa. Fiiliksiä tulee ja menee, niitä ei voi mitenkään ennakoida. Yksi päivä saatan olla onnellinen, elossa oleva nuori mies uudet tiet ja ovet edessä häämöttämässä - toisena päivänä olo saattaa tuntua rekan alle jääneeltä.
   Yhden asian olen surutyön aikana jo hieman oppinut: jos olo tuntuu rekan yliajamalta, avaan telkkarin tai kirjan tai käyn nukkumaan. Annan fiiliksen olla, enkä enää niinkään jumitu siihen, kuten aiemmin vielä viime vuonna tein. Olen hieman oppinut olemaan armollinen itselleni. Se prässi ja mankeli, minkä läpi tämä torso on ajettu, on sen verran hevi, etten aio enää kiskoa itseäni väkisin tekemään jotain hiphei-iloista ja mieltäylentävää, jos olo on kertakaikkiaan sellainen, että sormi pystyyn maailmalle ja verhot kiinni.
   Putous-Antskunkin sanojen mukaan "miul on oikeus miun omiin tunteisiin". Niinhän se on. Jos vituttaa, niin sitten vituttaa, ja silloin vedetään ne verhot kiinni.
   Seuraavana aamuna saattaa olla taas eri mies aamupalapöydässä. Ja usein onkin.
   Ei kahta samanlaista päivää, ei todellakaan...

Kadonneen teflonin metsästys

Menee hyvin, menee kehnosti, menee hyvin, menee kehnosti. Surutyö on vuoristorataa, joka menee vauhdilla eteenpäin, välillä ylöspäin kivuten ja sitten vauhdilla alaspäin paahtaen. Yritän pysyä kyydissä, vaikka se vaikeaa välillä onkin.
   Tällä viikolla tuli alkuviikosta taas takapakkia, tai miten sen nyt kukin ilmaiseekaan. Ulkona vallitseva pimeys on alkanut toden teolla nyppiä, ja se tuntuu vetävän viimeisetkin energian rippeet, mitä kehossa vielä illalla töistä tullessa on. Alkuviikosta kun illalla pääsin kotiin, olin väsynyt ja mietin paljon Essiä. Ja itkin paljon. Maanantaisesta vuodatuksesta ei meinannut tulla loppua. Takautuvasti mieleen palasi taas muistoja Essin sairastumisesta ja alkuaikojen toiveikkuudesta, joka sittemmin muuttui epävarmuudeksi Essin tulevaisuudesta ja päättyi siihen, että istuin Essin hautajaisissa.
   Kaikkea tapahtunutta on vieläkin paikoitellen täysin käsittämätöntä tajuta. Kohta tulee vasta vuosi täyteen siitä, kun Essin sairaus diagnosoitiin. Siitä alkoikin tämä kaikki ahdinko ja myllerrys. Vaikka asiat onkin nyt paremmalla laidalla kuin loppuvuodesta, huomattavasti paremmin, suru ei ole kadonnut mihinkään, eikä ahdistuskaan. Siellä ne molemmat ystäväni odottavat päivää, kun tulevat taas vierailemaan.
   Keskiviikkona sain onneksi lähetettyä kamuni taas hetkeksi matkoihinsa.
   Puhuin terapeutilleni siitä, miten surutyön aaltoliike on tihentynyt ja voimistunut. Viime vuoden pitkäaikaisemmat, tasaisen tappavat ahdistukset ovat nyttemmin lyhyempikestoisia, mutta todella voimakkaita. Tahti on siis hiljentynyt, mutta voimistunut tunneasteikolla. Näillä mennään.
   Yksi seikka, mihin toivoisin muutosta, on fiilissuodatin, joka tuntuu loistavan poissaolollaan. Ennen tätä kaikkea paskaa minulla oli vielä filtteri, jolla pystyin kutakuinkin järkevästi säätelemään ikävien asioiden ja tunteiden omaksumisvolyymiä (uusi sana suomenkieleen?). Nyttemmin tuntuu, että kaikki ikävä uutinen ja takaisku menee suodattamatta läpi ja vetää samantien mielen matalaksi. Teflonpinta on toistaiseksi vielä kadoksissa, haluaisin sen takaisin. Elämässä tapahtuu ikäviä asioita, mutta en minä ennen jokaisesta pienestä takaiskusta ahdistunut ja mennyt voimattomaksi. Enkä ennen koko maailman murheita harteillani kantanut. Nyt kannan, ainakin ajoittain. Niinkuin ei omassa taakassa olisi tarpeeksi kannettavaa.
   Kaikki kuuluu asiaan ja prosessiin, tiedetään. Mutta aina saa mouhota, eikö niin? Tämä kaikki on minulle uuden asian, eli todellisen surutyön, seuraamista ja havainnointia.
   Olen myös löytänyt hieman uusia puolia itsestäni tämän myllerryksen keskellä. Minussa asuu sittenkin pieni kiukuttelija, vaikka välillä tuntuu, etten osaa kiukutella tai raivota ollenkaan. Kyllä kotona välillä tulee itsekseen kiukuteltua. Enemmänkin kyllä voisi varmaankin...
   Pääsisipä metsään huutamaan ja raivoamaan. Tai mökille halkoja hakkaamaan. Missä sitä voisi rauhassa ja hyvällä omallatunnolla raivota ilman ulkopuolisten ihmettelyä? En ihan viitsi halkoja alkaa olohuoneessani hakkaamaan. Eikä työtovereille oikein viitsi kiukutella.
   No, niin tai näin, missioni on nyt loiventaa vuoristoradan matkaa tasaisemmaksi, löytää kadonnut tefloni ja keksiä vaihtoehtoisen aggressionpurkamismenetelmän halonhakkaamiselle.
   Missio alkaa än-yy-tee-NYT!

Kyllä

Eilen tapahtui aika paljon. Eilen tuli kuluneeksi viisi kuukautta Essin kuolemasta. Essin vanhemmat tulivat käymään kahvilla äitini luona Leppävaarassa ihanan Roosa-koiransa kanssa. Kahvittelu meni ihan mukavissa merkeissä, ei me Essiä juurikaan muisteltu, vaikkakin viiden kuukauden aika kuolemasta käväisi kyllä keskusteluissa.
   Kahvittelusta lähdin suoraan työkaverini - ja nyttemmin hyvän ystäväni - Ellin kutsumana ravintola Sipuliin viettämään Bossanova-aiheista brasilialaista teemailtaa. En tuntenut tilaisuudesta muuta kuin Ellin. Ruoka oli hyvää ja elävä musiikki miellyttävää. Huomasin nauttivani tilaisuudesta täysin. Taas yksi muutosaskel otettu.
   Vanha Joni olisi kierrellen kaarrellen hyväntahtoisesti kieltäytynyt tai keksinyt jonkin tekosyyn olla menemättä tilaisuuteen. En tunne sieltä kuitenkaan ketään ja tunnen oloni vaivaantuneeksi. Ja sitä rataa. Mutta minä menin kuitenkin ja esittelin itseäni ihmisille, joita en ollut koskaan aiemmin tavannut. Ja pystyin juttelemaan ventovieraiden kanssa ilman sen kummempia sosiaalisia lukkoja. Mitä on tapahtunut?
   Kun sain Elliltä kutsun, tiesin jo heti sitä Facebookista lukiessani, että minun on mentävä tilaisuuteen. Miksi? Eihän minun olisi millään muotoa ollut pakko mennä sinne, tuntemattomien ihmisten sekaan pönöttämään. Sehän on perin vaivaannuttavaa ja epämiellyttävää. Vai onko?
   Minä tiesin, että tämä tilaisuus oli tilaisuus tulla taas yksi askel ulos siitä kuoresta, joka on estänyt minua kokemasta uusia asioita ja tavata uusia ihmisiä. Mitään muutosta ei koskaan tapahdu, jos on koskaan käy missään enkä tapaa uusia tyyppejä. Toki olisi helppoa möllöttää kotona leffoja katsellen, mutta pidemmän päälle se ei ole paras mahdollinen vaihtoehto elämiseen. Essin poistuttua kuvioista elämäni on muuttunut niin paljon, että sosiaaliset kanssakäymiset ovat elinehto. Välillä on pakotettava itsensä ulos mukavuusalueelta kokemaan ja tapaamaan uusia asioita ja ihmisiä. Ei se niin kamalaa ole, eilen tuli tämä huomattua. Päinvastoin!
   Pienin askelin ja vähin annoksin huomaan nauttivani uusista asioista ja kokemuksista. Terapeuttini mukaan kannattaa kokeilla uusia asioita ja tavata uusia ihmisiä rauhallisessa tahdissa. Välillä sitä tuppaa innostumaan ehkä hieman liikaakin ja olisi valmis menemään ja tekemään ja ostamaan kaikkea mahdollista. Tässä olotilassa ja elämäntilanteessa on kuitenkin hyvä edetä rauhallisesti ja pienin askelein. Mihinkään ei ole kiire - se pitäisi muistaa. Joogan voi aloittaa myöhemminkin ja kaikkia elämän uusia ihmisiä ei tarvitse tavata saman viikon aikana.
   Suru ja ahdistus nostaa päätään aina välillä, vaikka pääsääntöisesti elämä rullaakin nyt ihan hyvin. Se kuuluu asiaan ja annan sen mennä niin. Sosiaaliset kontaktit ja uudet kokemukset kuitenkin auttavat jaksamisessa ihan hirveästi. Ne ovat todella merkittävä osa toipumista. Yksin kotona möllääminen ei edistäisi paranemista läheskään yhtä tehokkaasti, jos lainkaan. Nyt ei parane jäädä kuoppaan makaamaan, jos ympäriltä satelee mahdollisuuksia nousta sieltä ylös.
   Välillä kannattaa pakottaa itseään ja astua ulos mukavuusalueelta, vaikka se tuntuisikin aluksi arveluuttavalta. Se voi lopulta kuitenkin palkita yllättävänkin anteliaasti. "Kyllä minä voin tulla" avaa taatusti enemmän uusia ovia ja mahdollisuuksia kuin "En mä taida viitsiä".

Suru on kunniavieras

JENNI VARTIAINEN: Suru on kunniavieras (http://www.youtube.com/watch?v=aH5IHctY2hg&feature=kp)

Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan

Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan

Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Ei ostaa voi miljoonin markoin

Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan

* * * * *

Vaikuttavat lyriikat Jennin biisissä. Tekstin takana ilmeisesti Mariska. Joko Mariska on itse kokenut suurta surua tai sitten hänellä on ilmiömäiset lyyriset taidot, mutta selvästi ollaan asian ytimessä tekstin puolesta. Allekirjoitan ihan kaiken mitä biisissä lauletaan.
   Kun itselläni on menossa ensimmäinen merkittävä menetys elämässäni, niin surun olemus on hieman jäänyt epätietoisuuden jalkoihin. En aiemmin ihan tarkalleen tiennyt miten surraan tai miltä se tuntuu. Nyt tiedän.
   Ja Jennin biisin kautta vielä enemmän. Huojentavaa, että Jennikin toteaa "tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet..." Suru on kunniavieras, jota pitää kunnioittaa. Mutta se ei ole tullut jäädäkseen. Se käy vierailulla, mutta jatkaa sitten matkaansa, kunnes taas joku päivä tulee käymään.
   Vuode on sijattu ja teepannu on porinavalmiudessa. Tervetuloa!
   Kunhan nyt tämän yhden vieraan saisi kunnialla matkaan...

Pieniä asioita

Pahimpien myrskyjen läpikäyneenä tuuli on hieman tyyntynyt, eikä meri vello enää ihan niin valtoimenaan kuin syksyllä akuutimman ahdistuksen keskellä. Tasapainoa on alkanut löytyä. Mutta Essi ei ole mihinkään kadonnut. Mielessä hän on edelleen - joka päivä.
   Essi muistuu mieleen milloin mistäkin. Saatan avata jääkaapin ja näen siellä soijapurkin. Sydän muljahtaa rinnassa, kun muistan miten teimme Essin kanssa riisipalloja ja kastoimme niitä soijaan sinä viimeisenä lauantai-iltana, kun Essin näin elossa. Yhtenä päivänä siivoilin muuton jäljiltä kaappiin tungettuja laatikoita ja löysin sieltä kaksi pikkusiskopuoleni tekemää piirustusta. Toisessa oli Essi ja toisessa minä. Piirustukset hymyilyttivät. Sitten löysin lukioaikaisia kaverikirjoja, vuosikirjoja ja lopulta Essin ja minun vanhojentanssikuvan. Itkuhan siinä tuli - itseasiassa pitkään aikaan. Hetkellisesti tuntui taas ihan käsittämättömältä, että Essi on kuollut eikä enää langan päässä. Olisin normaalisti soittanut Essille ja nauranut meidän kuvan löytämisestä hänelle. Nyt jäi tämä soitto taaskin tekemättä.
   Uusia ystäviä on löytynyt vierella paljon Essin kuoleman jälkeen, mutta yksikään ei ole vielä edennyt niin pitkälle, että ottaisin puhelimen käteeni ja soittaisin. Kyllä sekin aika koittaa joku päivä, mutta ihan vielä en tunnu olevan valmis. Vaikkakin kyse on puhelusta, niin itselleni se on iso juttu.
   Elämä on pieniä asioita ja pieniä hetkiä. Tänään yksi ilon ja onnellisuuden hetki oli mukava kahvitteluhetki töissä työkavereiden kanssa. Ikävä hetki oli töistä palaaminen pimeässä talvisäässä, kun muistin ettei Essiä taas olekaan olemassa. Toinen ilon hetki oli aamulla, kun sain hankkimani Elisa Viihteen digiboksin toimimaan. Toinen ikävä hetki oli, kun sain maksumuistutuksen verkkokaupasta unohtamastani laskusta.
   Miten onkin, että suurin osa ikävistä asioista, mitä ympärillä tapahtuu, on jotenkin kytköksissä tähän surutyöhön ja selviytymiseen? Olen normaalisti ehdottoman tarkka ja luotettava maksaja, mutta olinpa unohtanut verkkokaupan laskun maksaa. Miksi? Koska tässä nyt on ollut niin paljon mielessä Essin kuoleman jälkeen...
   Kuinkahan kauan tätä syytä voi käyttää? Onko sille aikarajaa?
   Tänään töistä lähtiessäni tuntui taas se tuttu tunne sisälläni, että kohta taitaa tulla itku. Kotioven avattua se tulikin. Tarkkaa syytä en tiedä. Tänään nyt vaan oli se hetki, että piti tirauttaa. Päivä meni muuten oikein mukavasti töiden parissa. Itku ei ota eikä katso aikaa eikä paikkaa tullessaan. Se saattaa tulla milloin tahansa, sen kummemmin varoittelematta. Hieman sitä pystyn edelleen säätelemään. Mutta tunnistan kyllä sen tunteen, kun se pitää päästää ulos. Ja kuten sata ja yksi kertaa aiemminkin todenneena, itku auttaa aina. Itseasiassa tämän iltaisen itkun jälkeen havahduin kirjoittamaan tätä postausta, joka tulee normaalista postausrytmistä poiketen tiistaina.
   Rytmi blogin päivittämiseen on muutenkin tässä muuttunut ja muuttumassa. Kirjoittelen jatkossa silloin kun siltä tuntuu, enkä päivitä automaattisesti sunnuntaisin. Nyt kun elämä on hieman saanut rauhallisemman vauhdin, niin kirjoitettavaa ja ajatuksia ei ihan niin tiiviiseen tahtiin päähän singahtele, että niitä saisi joka sunnuntai systemaattisesti kirjattua ylös.
   Menen nyt maksamaan sen pirun laskun...

Taukoa tuskasta

Surutyö on moninaista ja vaihtelevaa, se on nyt tullut huomattua. Joulun aika meni ahdistuksessa ja pahoinvoinnissa ihan omalle tasolleen, voimat olivat todella minimissä henkisesti. Uusi vuosi tuntui helpommalta.
   Nyt kun olen palannut takaisin töihin ja arki on katkonaisten viikkojen jälkeen alkamassa rullaamaan normaalirytmiinsä, elämä tuntuu taas kääntyneen parempaan suuntaan. Eilen satoi pieni kerros luntakin maahan, se valaisee yleismaisemaa kummasti. Valaisu kohdistuu myös mielen sopukoihin. Syksy ja loppuvuosi oli kyllä synkkää aikaa, valon määrän ja mielen voinnin puolesta.
   Tuntuu helpottavalta tajuta, ettei tuskaisuus ja ahdistus suremisessa ole kokoaikaista, vaikka kaikki ympärilläni on sitä aina toitottanutkin. Mutta ahdistunut ihminenhän ei kykenekään ihan täysin vastaanottamaan hyviäkään neuvoja, vaan ahdistunut on päättänyt kivenkovaan olevansa ahdistunut. Kyllä hyvät neuvot kuullaan ja pyritään järkeilemään, ehkä jopa tajuamaankin, että järjellisesti asia on kuten muut sanovat. Mutta jokin siellä mielen sopukoissa usein pistää kampoihin ja on toista mieltä.
   Olen nyttemmin jaksanut tehdä enemmän asioita. Lamaantuneen ja passivoituneen paikoillaan pysymisen sijaan olen noussut ja tehnyt juttuja: olen leiponut, kirjoitellut Facebookiin ahkerasti, käynyt töissä, suunnitellut sisustuksen uusimista, ostanut uusia tavaroita kämppääni (mm. uudet verhot olohuoneeseen, uuden matonpätkän, leivontavälinteitä alati karttuvaan leivontavälinekokoelmaani) ja niin edespäin. Lisäksi aloitin tällä viikolla meditaation, ja sain aikaiseksi vihdoin ja viimein käydä poistattamassa alaselässäni olleen helposti vaatteita vasten hankaavan luomen. Näennäisesti pieniä asioita, mutta väsyneenä ja ahdistuneena nämä pienet asiat tuntuvat hyvinkin merkittäviltä. Elämä todellakin koostuu pienistä asioista.
   Täysin tietoisena siitä, että suru ottaa taas synkemmän muotonsa jossain vaiheessa pyrin silti nauttimaan täysillä hyvistä hetkistä. Hyvät ja hymyt huulille tuovat hetket eivät omalla kohdallani ole olleet mitenkään erityisen ajankohtaisia viime vuoden aikana. Olen pyrkinyt myös tietoisesti päästämään irti syyllisyydentunteesta, joka oman hyvän päivän tai hyvän olon tunne joskus saattaa nostaa pintaan. Ihan kuin en oikeasti saisi nauttia elämästä ja iloita asioista, vaikka teenkin surutyötä! En usko, että Essi olisi halunnut läheistensä vellovan jatkuvassa lamauttavassa surussa. Luulen ja ainakin toivon, että Essi on tällä hetkellä tyytyväinen siitä, että pystyn jatkamaan elämääni ilman häntäkin. Se, että nyt tuntuu hyvältä ja jaksan aidosti nauttia asioista, ei tarkoita sitä, ettenkö Essiä surisi tai ettenkö ikävöisi ystävääni tai etteikö hän olisi ollut tärkeä ihminen. Surra voi myös ilon kautta.
   Essi on ihan joka päivä tiiviisti mielessäni ja kulkee kaikkialla mukanani, missä ikinä liikunkin. Essi on enemmän läsnä arjessani nyt kuin koskaan aiemmin yhteisten vuosiemme aikana. Nyt enää henkisellä tasolla, mutta sitäkin voimakkaampana.
   Minä todellakin tarvitsin tätä pientä henkistä taukoa tuskasta, joka tuntui vievän kaikki voimat vuoden lopulla. Välillä on saatava aidosti hengittää ja levähtää. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista eikä kokoaikaista unelmaa, mutta ei sen kuluttavaa ja repivää painajaistakaan tarvitse kokoaikaisesti olla. Ihminen tarvitsee breikin. Happea on saatava, että jaksaa hengittää. Joulua kohden tuntui hetkittäin siltä, että meinaa happi oikeasti loppua.
   En tiedä johtuiko keskiviikkoisen meditaation jälkeinen silmien avautuminen ja yllättävän skarppi olo pelkästään meditaatiosta, mutta tunnin jälkeen tunsin kuin olisin jotenkin avannut silmäni enemmän auki. Ympäristö tuntui jotenkin terävämmältä eikä ilma ympärillä tuntunut niin raskaalta. Mene ja tiedä. Jotain kuitenkin tapahtui, sillä olo oli ihan erilainen tunnin jälkeen. Ehkä ohjattu meditointi avasi jotain sisälläni, mikä oli jo kenties raollaan?
   Mihin kaikkialle tie vielä viekään? Missä olen vuoden päästä? Kuka olen vuoden päästä?
   Kysymyksiä, kysymyksiä...
   Ennen kuin saan vastauksia, hengitän taas pari kertaa syvään ja ryhdyn askareisiin.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Nyt kun joulun sai alta pois, niin heti samaan syssyyn tuli uusi vuosi ja sen tuomat henkiset haasteet. Yllättäen uusi vuosi sujui ihan hyvin, ilman sen kummempia ahdistuksia. Ehkä joulun henkinen suoriutuminen edesauttoi uudenvuoden ahdistusta. Mutta kyllähän uudenvuoden aatto haikea oli tunnelmaltaan, se nyt oli selvä.
   Uutena vuotenahan on tapana luoda katsaus menneeseen vuoteen ja sen tapahtumiin. On sanomattakin selvää, ettei edellisvuosi tule jäämään historiaan vuotena, jonka mielellään muistaa tai johon olisi liittynyt paljon hyviä muistoja. Toki niitäkin on, mutta kyllä ne pahasti huonojen muistojen jalkoihin jäävät. Vuosi 2013 tulee olemaan aina se vuosi, kun Essi sairastui syöpään ja lopulta menehtyi.
   Vuosi sitten istuskelin Essin kanssa täällä asunnollani ja toivoimme tulevasta vuodesta parempaa, kun edellinen vuosi oli henkisesti aika raskas molemmille. Oli vastoinkäymisiä, oli omilleen muuttaminen ja Essin oireilu ennen syöpädiagnoosia oli voimistunut vuoden 2012 syksyllä, josta olin aika huolestunut. Ja tietenkin ikuisesti mieleen porautunut Essin lause "Musta tuntuu että seuraavana vuonna joku tosi tärkeä henkilö kuolee..." jäi elämään omaa elämäänsä. Loppu onkin sitten historiaa...
   Haikeus siitä, ettei toiveemme toteutuneetkaan, oli aikamoinen. Kävi täysin päinvastoin: vuodesta 2013 muodostui kaikille Essin läheisille ihmisille suoranainen painajainen. Viha tästä kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta ja epäonnesta nousee aina välillä pintaan, ja annan sen myös tulla. Minulla ja muilla Essin läheisillä on täysi oikeus olla tästä kaikesta vihainen. Ja onhan se epäoikeudenmukaista, että 31-vuotias terve nuori nainen menehtyy sairauteen, jonka pitäisi koitua vanhojen mummojen kohtaloksi vanhuusvuosina! Selasin yhtenä päivänä vuosien 2006-2010 nuorten aikuisten (20-34-vuotiaat) syöpätilastoja. Tässä listassa kohderyhmästä vain vaivaiset 2 ihmistä oli sairastunut Essin sairastamaan kohdunrungon syöpään. Näistä henkilöistä molemmat olivat selvinneet. Tuli tippa linssiin ajatellessani, että seuraavien vuosien tilastoissa Essi tulee olemaan näkyvillä sekä sairastuneissa että kuolleissa. Mikä tilastollinen harvinaisuus. Ja juuri Essin piti osua tähän tilastoihmeeseen!
   Taas tuli muistutus siitä, että se harvinainen tilastoihme voi sattua ihan sinun lähellesi. Mikään ei ole varmaa ja itsestäänselvää. Eikä kukaan loppupeleissä ole turvassa. Mitä vain voi tapahtua kenelle vain.
   Tästä voisi katkeroitua ja ahdistua loppuiäksi ja saada itsensä sellaiseen henkiseen solmuun, ettei solmua saisi avattua taitavinkaan terapeutti. Tässä teille kaikille lukijoille kuitenkin uutinen: minä en aio katkeroitua enkä ahdistua loppuelämäkseni tästä kaikesta paskasta, mitä Essin kohtalo toi tullessaan! En todellakaan.
   Nyt kun uusi vuosi alkoi ja huomasin ahdistukseni laantuneen ja ruokahaluni jokseenkin palanneen, päätin aloitella elämäntaparemonttia, josta terapeuttini kanssa olen pitkään keskustellut. Sain loppuvuoden levätä ja käsitellä Essin tuomia henkisiä lukkoja ja pohjamutia. Koen, että nyt olisi hiljalleen aika, painottaen hiljalleen, aloittaa uutta elämää, koska sellainenhan minun on aloitettava: elämä ilman Essiä.
   Tavoitteenani on aloittaa jooga ja meditaatio tässä ihan lähiaikoina. Uskon vahvasti niiden auttavan omassa ahdistuksessani. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen olisi omalla kohdallani ehdottoman tärkeää, sen verran olen lukenut sen hyvistä vaikutuksista. Alan myöskin entistä enemmän kiinnittää huomiota syömiseeni. Syön jo nyt melko terveellisesti, mutta pidemmällä tähtäimellä haluaisin keskittyä vielä enemmän siihen, että saisin maksimoitua hyvää oloa myös ravinnosta. Hyvä entinen työkaverini ja taustalla toimiva "henkinen mentorini ja perseellepotkija" Anu on antanut lukemattoman määrän hyviä vinkkejä ja linkkejä, jotka ovat auttaneet minua ponnistelemaan oman hyvinvointini eteen. Anulle siitä iso kiitos.
   Oma hyvinvointihan tässä on tärkeintä omalla kohdallani. Terapian ja lukemattomien keskustelujen kautta olen alkanut hieman paremmin ymmärtää sitä tosiasiaa, että minä elän loppupeleissä itselleni, en muille. Olen oma yksittäinen persoona ja ihminen, joka elää omaa elämäänsä. Olen vuosia elänyt paljolti muiden ehdoilla ja mennyt virran mukana, sen kummemin pysähtymättä ja miettimättä, että onkohan tämä ja tuo ihan paras juttu omalle kohdalleni.
   Kun Essi sairastui ja lopulta menehtyi, tuo elämän virta, jos näin kliseisen runollisesti asian ilmaisee, katkesi kuin seinään ja minun oli pakko pysähtyä. Havaitsin paljon asioita, jotka olivat jääneet taustalle ja piiloon, syystä jos toisesta. Koska Essi oli niin iso ja merkittävä henkilö elämässäni, Essin menettäminen katkaisi hetkeksi suuren yhteyden kaikkeen ympäröivään. Oli kuin olisin ollut jossain limbon tapaisessa välitilassa. En ollut kuollut, mutten tuntenut oikein elävänikään. Tämä siis Essin kuoleman kriittisimmissä hetkissä.
   Välillä ahdistaa ihan hirveästi edelleen, mutta koen selkeästi enemmän sellaisia valonpilkahduksia, jotka kertovat, että olen selviämässä tästä. Ja ei tämä surutyö ja ahdistus ole jatkuvaa olotilaa. Nyt kun aloitin taas työtkin, koen yhä enemmän hyvän olon tunteita nähdessäni tuttuja ihmisiä. Toki yhä tulee aikoja, kun taas hetkeksi putoaa. On vain pakko rämpiä taas ylös sieltä kuopasta.
   Kuten olen aiemminkin todennut, Essi kävi oman helvettinsä läpi ja pääsi lopulta helpotukseen. Meidän tänne jäävien on vain pyristeltävä eteenpäin omassa helvetissämme. Onneksi täällä helvetissä ei ole jatkuva kuumotus ja pimeys.
   Tämän kaiken jo tapahtuneen vaikutus omaan henkiseen kasvamiseen on jo nyt niin havaittavaa ja merkittävää, että välillä ihan mykistyn, kun mietin miten erilainen ihminen olen kuin vuosi sitten. Anu hyvin muistutti minua, että tämä kaikki on käytävä läpi, sillä Essin kuolema ja sen tuomat myllerrykset ovat osa sitä matkaa, joka minun on oman itsenäni kuljettava. Näin oli tarkoitettu, vaikken jumalaan uskokaan. Erosin vuoden toiseksi viimeisenä päivänä kirkostakin.
   Mutta uskoa voi siitä huolimatta. Ja ennen kaikkea toivoa. Vaikkei viime vuoden toiveet toteuneetkaan, niin toivon nyt kuitenkin hetken henkistä hengähdystaukoa itselleni ja Essin vanhemmille. Toivon kaikkea hyvää kaikille läheisilleni, jotka ovat tässä matkassa olleet mukana.
   Mutta mitä tahansa eteen tuleekin, pitäisi muistaa se, että niin se elämä menee. Ei aina suunnitelmien mukaan. Eikä toiveiden.
   Hyvää ja ennen kaikkea parempaa uutta vuotta 2014 kaikille lukijoille!