tiistai 28. tammikuuta 2014

Pieniä asioita

Pahimpien myrskyjen läpikäyneenä tuuli on hieman tyyntynyt, eikä meri vello enää ihan niin valtoimenaan kuin syksyllä akuutimman ahdistuksen keskellä. Tasapainoa on alkanut löytyä. Mutta Essi ei ole mihinkään kadonnut. Mielessä hän on edelleen - joka päivä.
   Essi muistuu mieleen milloin mistäkin. Saatan avata jääkaapin ja näen siellä soijapurkin. Sydän muljahtaa rinnassa, kun muistan miten teimme Essin kanssa riisipalloja ja kastoimme niitä soijaan sinä viimeisenä lauantai-iltana, kun Essin näin elossa. Yhtenä päivänä siivoilin muuton jäljiltä kaappiin tungettuja laatikoita ja löysin sieltä kaksi pikkusiskopuoleni tekemää piirustusta. Toisessa oli Essi ja toisessa minä. Piirustukset hymyilyttivät. Sitten löysin lukioaikaisia kaverikirjoja, vuosikirjoja ja lopulta Essin ja minun vanhojentanssikuvan. Itkuhan siinä tuli - itseasiassa pitkään aikaan. Hetkellisesti tuntui taas ihan käsittämättömältä, että Essi on kuollut eikä enää langan päässä. Olisin normaalisti soittanut Essille ja nauranut meidän kuvan löytämisestä hänelle. Nyt jäi tämä soitto taaskin tekemättä.
   Uusia ystäviä on löytynyt vierella paljon Essin kuoleman jälkeen, mutta yksikään ei ole vielä edennyt niin pitkälle, että ottaisin puhelimen käteeni ja soittaisin. Kyllä sekin aika koittaa joku päivä, mutta ihan vielä en tunnu olevan valmis. Vaikkakin kyse on puhelusta, niin itselleni se on iso juttu.
   Elämä on pieniä asioita ja pieniä hetkiä. Tänään yksi ilon ja onnellisuuden hetki oli mukava kahvitteluhetki töissä työkavereiden kanssa. Ikävä hetki oli töistä palaaminen pimeässä talvisäässä, kun muistin ettei Essiä taas olekaan olemassa. Toinen ilon hetki oli aamulla, kun sain hankkimani Elisa Viihteen digiboksin toimimaan. Toinen ikävä hetki oli, kun sain maksumuistutuksen verkkokaupasta unohtamastani laskusta.
   Miten onkin, että suurin osa ikävistä asioista, mitä ympärillä tapahtuu, on jotenkin kytköksissä tähän surutyöhön ja selviytymiseen? Olen normaalisti ehdottoman tarkka ja luotettava maksaja, mutta olinpa unohtanut verkkokaupan laskun maksaa. Miksi? Koska tässä nyt on ollut niin paljon mielessä Essin kuoleman jälkeen...
   Kuinkahan kauan tätä syytä voi käyttää? Onko sille aikarajaa?
   Tänään töistä lähtiessäni tuntui taas se tuttu tunne sisälläni, että kohta taitaa tulla itku. Kotioven avattua se tulikin. Tarkkaa syytä en tiedä. Tänään nyt vaan oli se hetki, että piti tirauttaa. Päivä meni muuten oikein mukavasti töiden parissa. Itku ei ota eikä katso aikaa eikä paikkaa tullessaan. Se saattaa tulla milloin tahansa, sen kummemmin varoittelematta. Hieman sitä pystyn edelleen säätelemään. Mutta tunnistan kyllä sen tunteen, kun se pitää päästää ulos. Ja kuten sata ja yksi kertaa aiemminkin todenneena, itku auttaa aina. Itseasiassa tämän iltaisen itkun jälkeen havahduin kirjoittamaan tätä postausta, joka tulee normaalista postausrytmistä poiketen tiistaina.
   Rytmi blogin päivittämiseen on muutenkin tässä muuttunut ja muuttumassa. Kirjoittelen jatkossa silloin kun siltä tuntuu, enkä päivitä automaattisesti sunnuntaisin. Nyt kun elämä on hieman saanut rauhallisemman vauhdin, niin kirjoitettavaa ja ajatuksia ei ihan niin tiiviiseen tahtiin päähän singahtele, että niitä saisi joka sunnuntai systemaattisesti kirjattua ylös.
   Menen nyt maksamaan sen pirun laskun...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti