F41.1 eli elämää ahdistuneisuushäiriön kanssa

Sain viime keväänä lääkärissä diagnoosin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Minulla on siis virallisesti mielenterveydellinen häiriö, jota olen alkanut hoitaa säännöllisellä lääkityksellä ja nyt syksyllä alkaneella psykoterapialla. En ole masentunut enkä itsetuhoinen, vaan olen ahdistunut ja koen vaikeat asiat ahdistuen.
   Ahdistuksen iskiessä sydän alkaa jyskyttää, vatsa ja lihakset menevät jännitykseen ja kädet saattavat alkaa täristä. Mieli tummenee ja pelottavat ajatukset alkavat ottaa aivoissa valtaa. Järki väistyy tunteiden tieltä, ajatukset alkavat viedä harhateille, pois loogisesta ja järkevästä ajattelusta. Ahdistuneena ei aina pysty näkemään asioita järkevästi ja vaipuu helposti lohduttomaan tilaan, jossa on täysin varma esimerkiksi potevansa vakavaa sairautta. Vaikka toisaalta pystyy järkeilemään asiaa, niin tunteet ja mieli kuitenkin pistävät kampoihin ja toitottavat sinulle, että olet sairas, pelkäät kuolevasi jne. Tulevaisuus pelottaa ja ahdistus tuntuu siltä, että se on ainainen olotilasi, eikä päästä otteestaan. Värit ikäänkuin haalistuvat ympäriltäsi ja kävelet hennossa sumussa. Välillä saattaa tuntua siltä, että kaikki on vaikeaa ja ahdistavaa, miksen voi olla vain onnellinen ja rentoutunut. Kaikki huolettaa ja harmittaa. Masennuksen oireitakin ilmenee, mutta ahdistuneisuushäiriössä voitolla ovat enemmän fyysiset oireet, jotka oravanpyörämäisesti luovat pyhän kolmaisuuden: pää sekaisin --> sydän jyskyttää --> maha sekaisin. Kroppa on ikäänkuin täydessä jännitystilassa, kuin valmistautuneena johonkin suureen, pelottavaan koitokseen. On kuin kantaisi raskasta haarniskaa koko ajan yllään.
      Pieni elimistön kehittämä stressitila voi olla hyväksi tietyissä tilanteissa hetkellisesti, mutta jos tämä olotila on pysyvämpää laatua, eikä lähdekään noin vain pois, tilanne alkaa muodostua tukalaksi ja resepti ahdistuskohtaukselle on valmis.
   Ahdistuneisuushäiriön syitä voi löytyä pitkältä menneisyydestäkin. Terapian kautta tutkin omalla kohdallani, onko ahdistukselleni selityksiä menneisyydessäni. En muista kärsineeni vastaavanlaisista oireista ainakaan näin voimakkaasti aiemmin. Vasta viime vuosina ahdistusoireet ovat olleet voimakkaita ja arkea haittaavia. Kun 18-vuotias läheinen kissani menehtyi vanhuuteensa vuoden 2010 alussa, ensimmäiset todella kovat ahdistuskohtaukset alkoivat. Siitä lähtien suuret vastoinkäymiset ja suuret muutokset ovat alkaneet ahdistaa häiritsevästi. Ennen kissani kuolemaa en ollut kokenut todella läheisten henkilöiden menetyksiä tai suurempia katastrofeja niin, että olisin niitä aikuisiällä ja kypsästi pystynyt käsittelemään.
   Tämän vuoden kulminoitunut ja kasaantunut ahdistuneisuus sai alkusysäyksensä tietenkin Essin sairastumisesta. Kun Essi sairastui ja lopulta menehtyi sairauteensa, sain häneltä perintönä sairaudenpelon, jota ystäväni oli potenut viimeiset vuotensa. Sairaudenpelko tarkoitti siis tarkennettuna syöpää. Mitä kohtalon ivaa, että asia, jota ystäväni eniten pelkäsi, koitui lopulta hänen kohtalokseen. Ei pelkästään riittänyt, että Essi sairastui sairauteen, jota eniten pelkäsi maailmassa. Tämä pelon kohde vei häneltä lopulta myös hengen.
   Oma syöpäpelkoni kärjistyi Essin syöpädiagnoosin jälkeen massiivisiin ahdistuskohtauksiin ja henkiseen väsymykseen, joka puhkesi kevään aikana niin pahaksi, että marssin asiasta lopulta lääkäriin. Sain lähetteen sekä työterveyspsykologin että työterveyspsykiatrin juttusille. Näistä keskusteluista sain paljon apua akuuttiin kriisiini, ja omaksi helpotuksekseni sain oireilleni ja pahalle ololleni konkreettisen diagnoosin: F41.1 eli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
   Psykologin ja psykiatrin vastaanotoilla kerroin pelkääväni lähes sairaalloisesti itse potevani syöpää, koska kärsin pahoista vatsavaivoista ja rintakivuista. Koko kroppani oli Essin sairastumisen myötä mennyt empatian vuoksi totaaliseen jumitustilaan. Tuntui että kaikkia paikkoja kolotti ja olo oli sairas kaikilta kanteilta katsottuna. Vatsavaivojen takia juoksin ultraäänitutkimuksessa ja vatsalaukun tähystyksessä. Lähes kaikki mahdolliset paikat ruumistani ronkittiin ja ultrattiin, ja verikokeita otettiin putkilotolkulla. Lopputulos: täysin terveen paperit.
   Ahdistuneisuushäiriössä sitä vain odottaa ja toivoo, että sydämentykytys ja vatsajännitys lakkaisi. Kunpa joku voisi kertoa sen ajankohdan, kun olo tuntuu taas hyvältä ja normaalilta. Aina olotila on normalisoitunut jossain vaiheessa, eikä olotilasta ole tullut pysyvää. Miksei tätä aina pysty järjellä muistamaan, kun ahdistus iskee? Niinpä niin, emme kai puhui ahdistuneisuushäiriöstä, elleivät aivot toimisi hieman epänormaalisti.
   Ihmismieli on pirullinen väline, kun se menee epäkuntoon. Ahdistuneisuushäiriöisenä ihmisenä eläminen ei ole helppoa, kun ahdistuskohtaus nostaa päätään. Toivon terapian auttavan itseäni käsittelemään ahdistustani niin, ettei se ottaisi minusta täysin otetta ja veisi "sumukävelylle". Sairauden kanssa pystyy varmasti elämään ja siitä voi myös parantua. Pääasia kuitenkin on se, että sen kanssa nimenomaan pystyisi elämään.

   Tähän loppuun vielä pieni toteamus: ihminen, joka ei kärsi ahdistuneisuushäiriöstä eikä koe ahdistusta häiritsevästi elämässään ei koskaan tule täysin ymmärtämään sitä olotilaa, mihin ahdistuneisuushäiriöinen ihminen pahimmillaan voi vaipua. Tässä olotilassa ei ole tilaa järjelle. Siksi en kovin herkästi ihmisille avaudu sairaudestani; sitä kun ei kaikki täysin kuitenkaan ymmärtäisi. Ota iteäsi niskasta kiinni, älä nyt hulluja puhu tai ajattele jotain positiivista. Nämä ovat neuvoja, joita ymmärtämättömät ihmiset saattavat heittää masentuneelle tai ahdistuneelle ihmiselle. Tämän kaltaiset neuvot menevät valitettavasti täysin kuuroille korville - melkein sama kuin sanoisit alaraajahalvaantuneelle, että nouse ylös vain ja kävele. Kärjistettyä, mutta totta. Jos ahdistuneisuushäiriön vallitessa ei järki pelaa, niin se ei silloin pelaa, eivätkä aivot vastaanota maallikon helpolta kuulostavia ohjeistuksia. Kyse on jostain enemmästä.

   Ahdistuneisuushäiriössä kehoitetaan olemaan läsnä ja tietoinen omasta läsnäolostaan. Tämä ns. mindfulness-ajattelutapa on alkanut kiinnostaa minua. Ajatuksilla on selvä yhteys ahdistukseen. Fyysinen kehoni ei oikeasti ole ahdistunut, vaan vääränlaiset ajatukset ja ajattelutapa luovat tätä ahdistusta. Jos näitä ajatuksia pystyisi jotenkin ohjailemaan, eikö ahdistus silloin lievenisi ja kenties lakkaisi? Kiehtova ja lohduttava ajatus. 

   Parantumiseen ja tasapainoisuuteen on kuitenkin vielä pitkä matka, sillä tiedän, ettei omia ajatuksia noin vain pysty muuttamaan. Mutta kuten surutyössäkin, myös tässä kohtaa vanha sanonta askel kerrallaan lienee paikallaan.

   Yksi askel on jo otettu, toinen on alkamassa...

Hei milloin hanat aukeaa...

Suomalainen mies ei itke. Hmm, ainakin viimeksi, kun tarkistin passiani, niin minä olen suomalainen, ja sukupuolenikin on määritelty mieheksi. Olen siis suomalainen mies. Ja ihan tiedoksi vain: minä itken!
   Olen tässä miettinyt, että miten suomalainen mies suree, jos se ei itke. Suomalainen mies suree tarttumalla viinapulloon? Tai turruttaa oloaan muilla päihteillä? En tiedä, ehkä tuo sanonta on jo hieman vanhanaikainen? Ainakaan omalla kohdallani se ei pidä paikkaansa. Minä en juo viinaa enkä ole koskaan kokeillut muita päihteitä. Jos minä suren, minä itken. Ja ahdistun. Tai ensiksi siis ahdistun, ja sitten itken. Useimmiten tässä järjestyksessä. Minulle ei ole temppu eikä mikään itkeä, en pelkää sitä lainkaan. Jos miehellä on rohkeutta kaikenlaisiin urotekoihin, muttei itkemiseen, niin kyllä on ihmeellistä menoa miesten päässä. Jos itkettää, niin itke, hyvänen aika. Sitä vartenhan meillä on kyynelkanavat ja tunteet linkitettynä toisiinsa, että niitä käytetään tarpeen tullen.
   Itku on hyvästä, etenkin, jos sitä pystyy hieman säädellä. Joidenkin on vaikea kontrolloida omaa itkuaan, kun suru nousee pintaan. Itse pystyn kyllä päättämään, että nyt ei ole hyvä hetki alkaa vollottamaan. Mutta tiedän kyllä milloin suru tuntuu niin voimakkaana, että itkulle olisi tilaus. Tunnen surun aina möykkynä rinnassa, joka alkaa levitä ympäri kehoa lihaksia jännittäen. Ahdistus nousee pintaan ja keskittymiskyky katoaa. Tässä vaiheessa jos on julkisella paikalla, niin tilanne on aika tukala. Pystyn siirtämään itkemistä sopivaan hetkeen, joten minun ei tarvitse kadulla alkaa hanoja aukaisemaan, vaan voin "kätevästi" odottaa, että pääsen kotiin tai jonnekin privaatimpaan paikkaan. On sitä tullut töissä mentyä vessaloossiin itkemään kerran jos toisenkin. Mikäs siinä, jos helpottaa. Ja helpottaahan se. Tiedän jo kokemuksesta, että itkeminen auttaa aina. Se puhdistaa ja ahdistus useimmiten lievenee samantien.
   Mutta suremisessahan pointtina on se, että antaa surun ja itkun tulla, jos ne ovat tullakseen. Tunneryöppyjen maton alle lakaiseminen ei ole viisasta, sillä suru ja tunteet löytävät tiensä ulos myöhemminkin. Jos ne lakaisee pois näkyvistä, ne nousevat esille kenties vasta vuosien päästä - mutta silloin moninkertaisina, korkojen kera.
   Joskus minun on vaikea päästää itkua valloilleen, vaikka ahdistaakin. Joskus itkua joutuu hieman avittamaan, jotta se pääsisi tarpeeksi valloilleen auttaakseen olotilaa. Tiedän, että nyt pitäisi itkeä, mutta itkua ei tule. Joku muuri on tiellä ja se pitäisi murtaa. Useimmiten jonkun kipeän muiston muisteleminen saattaa auttaa tässä kohtaa. Essin kohtaloa suriessa ei kovin montaa muistoa tarvitse alkaa muistella, kun muuri murtuu ja tulva vyöryy patojen läpi. En tiedä, ei ehkä ole ihan psykologiankirjojen ohjeistusten mukaista toimintaa, mutta jos se auttaa, niin miksei? 
   Essin kohtalon sureminen on itkettänyt niin monet kerrat, että tänä vuonna olen itkenyt tietoisen elämäni itkuista aika ison prosenttiosuuden. Kaikki se vääryys ja epäoikeudenmukaisuus on itkettänyt monet, monet kerrat. Ja itkettää vielä toiset mokomat tulevaisuudessakin, ihan varmasti. Mutta kyllä Essin muisteleminen tuo hyvänkin mielen ja hymyn huulille. Eihän tämä sureminen pelkkää tuskien taivalta ja itkua ole, ei todellakaan. Mutta tässä surutyön alkuvaiheessa itkeminen on tietenkin luonnollisempaa kuin nauraminen ja hymyileminen.
   Itkekää, ihmiset, itkekää! Älkää padotko itkua mätäpaiseeksi, joka kasvaa sisällänne ja räjähtää joskus useiden vuosien päästä, kun elämän pitäisi olla jo raiteillaan tai ainakin parempaan suuntaan menossa.
   Minäkin itkin aika messevät itkut hetki sitten. Istuin lattialla, nojasin seinään ja itkin. Ja sitten pyyhin silmät, nousin koneen ääreen ja kirjoitin tämän tekstin.

Jalat kantavat

Tänään siitä on kulunut tasan yhdeksän viikkoa. Tasan yhdeksän viikkoa sitten sunnuntai-iltana asuntoni parvekkeella paloi yksi valkoinen kynttilä ystäväni muistolle.
   Tähän kuluneeseen kahteen kuukauteen on mahtunut aika lailla koko elämän tunneskaala. Pääasiassa tunteet ovat olleet surua ja kaipuuta, mutta on sinne muutama ilon ja naurun hetkikin mukaan mahtunut. Näiden ilojen painoarvo vain tuntuu hieman toissijaiselta, kun miettii millainen määrä surua ja ahdistusta on käyty läpi. Nyt ajan kuluessa ilolle on antanut tilaa ja mahdollisuuksia, sillä tiedän että suru tulee olemaan seuranani vielä pitkään. Saan siis hyvällä omallatunnolla iloita hyvistä hetkistä.
   Muistan miten Essin sairauden viimeisinä viikkoina ja pahimpina hetkinä yksikseni kotona mietin ja totuttauduin hiljaa itsekseni ajatukseen, että tätä se sitten tulee olemaan: puhelin ei soi, Essi ei soita, istun yksin sohvalla ja katson leffoja tai luen kirjaa. En voi enää soittaa leffan jälkeen jälkipuintipuheluja Essille ja haukkua surkeaa leffaa tai jakaa hyvän leffan euforiaa? Eihän sellainen tule kyseeseen: ainahan me ollaan soiteltu monta kertaa viikossa ja jauhettu paskaa, ehkä hieman yritetty maailmaakin parantaa. Kenen kanssa nyt haukun huonoja näyttelijöitä tai nauran Jim Carreyn uusimmille naamanvääntelyille?
   Sitä on jotenkin vaikea käsittää. Essi ei soita enää koskaan. Vai onko se niin, että Essi ei soita pitkäänpitkään aikaan, ellei sitten muutaman vuoden päästä? Ei, Essi ei soita enää koskaan. Piste.
   Nyt kun kuolema osui omalle kohdalle ja viilsi todella syvältä ja läheltä, niin käsitteenä se on saanut ihan omat mittasuhteensa. Kuolema todellakin on lopullinen asia, ja sitä ei aivot kykene millään surutyön alussa (ja kuka tietää milloin, jos koskaan) käsittelemään järkevästi. Vaikka miellän itseni järkeväksi ja fiksuksi ja ajattelevaksi ihmiseksi, niin kuoleman edessä on ollut meikäläisenkin pakko heittää kädet ilmaan ja polvistua: antaudun, sinä voitit. Häviö, joka todellakin tekee kipeää. Mitkään puheet ei auta, kun sitä yrittää järkeillä. Siinä ei vain yksinkertaisesti ole järkeä! Kuolema on lopullinen loppu. Aivokapasiteetti tiltissä ja mittarit punaisella. Ei ymmärrä pieni ihminen.
   Kuten ei myöskään ymmärrä sitä tosiseikkaa, että kun pahin uutinen kuultiin ja hautajaiset käytiin läpi ja Essin valokuvia katseltiin ja itkettiin ja naurettiin, niin katsos vaan, meikäläinen pystyikin aamulla heräämään - ja herra varjele, käymään vielä päivisin töissäkin - kolmea vapaapäivää lukuunottamatta. Essin elämä päättyi lopullisesti, mutta mitenkäs tässä itse pystyi sitä jatkamaan? Oma elämä ei päättynytkään. Pahimpina hetkinä Essin poismenoa edeltävinä ja sitä seuraavina päivinä tuntui välillä siltä, että eihän oma elämä voi mitenkään tästä jatkua, että ei pysty nousemaan sängystä, eikä halua.
   Ihminen on sitten merkillinen olento. Pahimmassakin ahdingossa se pystyy ihmetekoihin. Selvisin Essin hautajaisista ehjin nahoin ja pienellä rauhoittavalla tabletilla. Pystyin viemään Essin kuoleman suru-uutisen isäni perheelle naapurirappuun, vaikka tuntui hetkittäin, että nyt ei jumalauta jalat enää kanna, että luhistun tähän paikkaan. Pystyin käymään töissä aika pitkälti täysin työkykyisenä asettelemassa kuvia ja tekstejä paikoilleen lehtien taitoissa, ja vieläpä ihan graafiset ohjeistukset ja visiot mielessäkin. En siis ollut edes täysin sumussa töitä tehdessäni. Defenssi-olotilassahan tässä vieläkin ollaan, mutta kyllä oma jaksaminen välillä ihmetyttää. Tässä olisi kuitenkin aineksia täyteen lamaantumiseen.
   No, ehkä asennoituminen Essin poismenoon helpottui hieman sen takia, että Essi oli kuitenkin ehtinyt jo sairastaa niin pitkään, että jollain tasolla asiaa pystyi päässä prosessoimaan. Ei tarvinnut enää odottaa lisää huonoja uutisia Essin äidiltä sairaaloista eikä pelätä sitä tulevaisuutta, mitä Essi joutuisi mahdollisesti elämään sairaana ja epätietoisena elinajastaan. Parempi näin, jos oli ollakseen. Kyllä ne puhelinsoitot jatkuvalla hyväpäivä-huonopäivä-hyväpäivä-huonopäivä -vuoristoradalla olivat rankkoja, todella rankkoja.
   Muistan katselleeni pahojen ahdistuskohtausten aikana äitini parvekkeelta ulos tuttua maisemaa. Ihmiset kävelivät kaduilla arkiaskareissaan, autot viilettivät autoteillä ja koirat nostivat koipiaan tehden asioitaan tuttuun tapaan. Kaikki tuntui olevan ennallaan, vaikka itse tuntuikin siltä, että minä en tuonne kuulu. Miten kaikki arkinen ja normaali tuntuikin niin etäiseltä, ikäänkuin katsoisi ihan vierasta rinnakkaisuniversumia toiminnassa...
   Kesti oma aikansa, kun huomasin taas kuuluvani sinne kuseksivien koirien ja viilettävien autojen sekaan. Aurinko nousi joka aamu, ja niin nousin minäkin. Jalkani kantoivat töihin joka aamu. Ja hyvä että kantoivat, sillä näin sain heti kiinni siitä, mistä Essi joutui luopumaan.
   Elämästä.

Valkeat rannat, tummat vedet

Pippin: I didn't think it would end this way.
Gandalf: End? No, the journey doesn't end here. Death is just another path... One that we all must take. The grey rain-curtain of this world rolls back, and all turns to silver glass... And then you see it.
Pippin: What? Gandalf?... See what?
Gandalf: White shores... and beyond, a far green country under a swift sunrise.
Pippin: [smiling] Well, that isn't so bad.
Gandalf: [softly] No... No it isn't.

Paras ystäväni Essi 15 vuoden ajalta kuoli syöpätaistelun jälkeen 8.9.2013 sunnuntai-iltana. Tämä blogi on omistettu Essin muistolle ja ystävyydelle, joka meidän kahden välille oli vuosien saatossa muodostunut.
   Sain Essin tehostemaskeerauskoulun ystävältä Marilta todella koskettavan ja osuvan kirjoituksen Taru Sormusten Herra -elokuvasarjasta sen jälkeen, kun olin lähettänyt Marille sähköpostilla tiedon Essin kuolemasta. Marin lähettämä teksti osui jotenkin niin täydellisesti Essin tilanteeseen, että kirjoitin tekstistä lyhennetyn ja vapaasti suomennetun version Essin siunaustilaisuuden muistokorttiin, joka liitettiin hankkimiini hautajaiskukkiin. Kortista pystyin itse siunaustilaisuudessa lukemaan vain "Essiä ikävöiden, Joni", mutta itse muistoteksti jäi kyllä elämään.
   Teksti oli niin osuva jo siitäkin syystä, että Essi ja minä rakastimme elokuvia. Ja Taru Sormusten Herrasta -trilogia oli Essin mieleen - ja omalla kohdallani se on yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä elokuvista. Siksi oli aivan pakko muistaa Essiä juuri tuolla lohduttavalla tekstillä, joka mielestäni kuvaa hienosti kuolemaa.
   Kun Essin kuolemasta tulvahti päähäni niin lukematon määrä ajatuksia ja tuntemuksia, niin halusin ryhtyä niitä jotenkin oksentamaan ulos. Niitä voisi ystävät ja tutut lukea, ja saada kenties helpotusta omiin suruihinsa. Pidemmällä tähtäimellä ajattelin blogista myös terapiablogia samassa tilanteessa oleville täysin tuntemattomille. Koska kirjoittaminen on aina ollut luonteva tapa ilmaista ajatuksia, niin nyt otin härkää sarvista ja perustin blogin. Minä, joka karsastan sanoja bloggaaminen ja blogipostaus, enkä ole Facebookissa.
   Tulen tässä blogissa käsittelemään Essin kuoleman aiheuttamia tuntemuksia ja ajatuksia. Keskityn siihen, mitä kaikkea parhaan ystävän poismeno on minussa aiheuttanut, mitä ajatuksia se herättää ja miltä minusta tuntuu - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Parhaan ystävän kuolema on ollut todella kova paikka, mutta kaikesta ahdistuksesta huolimatta se on ollut myös mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Kliseistä, mutta totta. Kasvun paikkahan tässä taas on.
   Blogipostaukset tulevat olemaan rönsyileviä ajatusoksennuksia vailla sen kummempaa kronologista tai loogista järjestystä. Kirjoitan mitä mieleen sattuu milläkin kertaa juolahtamaan. Välillä voidaan poukkoilla ajassa ennen Essin kuolemaa, välillä ollaan hautajaisten tunnelmissa, välillä pohditaan tulevia vuosia.
   Gandalf oli pirun viisas velhonen. Hän osasi hienosti kiteyttää kuoleman etappina, joka kaikkien meidän on kuljettava joskus. Mutta kuolema ei Gandalfin mukaan ole paha asia, vaan kuoleman kautta ihminen pääsee valkeille rannoille, eräänlaiseen paratiisiin siis.
   Essi on nyt seilannut valkeille rannoille, ja minä vellon tummissa vesissä...