Joulun taikaa, mennyttä aikaa?

Joulu tuli, joulu oli ja joulu meni - luojan kiitos. Täytyy todeta, että viimeistään nyt joulusta meni se viimeinenkin varsinainen hohto, kun heräsin jouluaattona siihen todellisuuteen, missä Essi ei enää ole osallisena. Essi oli kuitenkin henkeen ja vereen jouluihminen ja Essin myötä itsekin osasin nauttia joulusta sen verran, että joulun aika tuntui hyvältä.
   Tänä vuonna sattuneista syistä joulunalusaika oli aikamoista painajaista. Ahdistus voimistui mitä lähemmäs joulun h-hetkeä päästiin ja kroppa meni ihan solmuun. Tuntui hetkittäin siltä, että olisi ihana yksinkertaisesti vain nukahtaa ja herätä joskus tammikuussa. Mutta tämäkin joulu oli koettava ja kestettävä. Tämä joulu erityisesti...
   On jokseenkin voittajafiilis, kun selvisin joulusta 2013, ensimmäisestä joulusta ilman Essiä. Tämä joulu herätti monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia tästä suuresta juhlasta, jota suomalaiset edelleen vaalivat ja rakastavat. Vai rakastavatko - ja miksi?
   Nyt kun Essi ei enää ollut langan päässä jouluaattona ja joulun aikaan muutenkaan, totesin vanhan kunnon joulun olevan kuollut käsite. Joulu ei tuntunut enää joululta. Tämän vuoden joulu oli kolme pyhäpäivää ilman joulun tunnelmaa. Emme syöneet jouluruokia äidin kanssa, emme kuunnelleet joululauluja. Joulukuuset sentään oli kummallakin koristeltuina ja lahjoja jaettiin, mutta siinäpä se joulu oikeastaan oli.
   Pohdin monta kertaa miksi joulua pitäisi pyhittää ja vaalia. Joulun kaupallistuminen ja aikaistuminen tuntuu pahenevan vuosi vuodelta. Joululaulut lokakuun lopulla kauppakeskuksissa oli jo liikaa. Hempeät ja hartaat jouluveisut Essin kuoleman jälkeen olivat muutenkin myrkkyä kuunneltavaksi.
   Olin aina ennen jotenkin roikkunut joulun taiassa väkisin kiinni, vaikka usein joulun loputtua olin kokenut helpotuksen tunteita, kun joulu viimenään oli ohi. Ehkä Essi oli se viimeinen oljenkorsi, johon tartuin joulun suhteen.
   Ensi vuonna ajattelin skipata koko joulun. Ei ole pakko viettää joulua, jollei yksinkertaisesti halua. Essi poistui kuvioista, näin olleen poistui viimeinen joulun juhlistamisen syy. Ainakin toistaiseksi ja joksikin aikaa. Tokihan tulevaisuudessa voi tulla aikoja, jolloin joulu tuntuu taas juhlistettavalta asialta, mutta viime vuosien joulut kokeneena haluan ensi vuodelta jotain radikaalisti erilaista ja helpompaa. En vietä pääsiäisiä, vappuja tai juhannuksiakaan mitenkään erityisesti. Menkööt joulu sillä samalla periaatteella. Kun isä asuu samassa taloyhtiössä naapurirapussa ja äiti naapurikaupunginosassa parin kilometrin kävelymatkan päässä, niin perhejoulukin on ajatuksena hieman hassu. Näen kumpiakin vanhempiani viikottain, parikin kertaa viikossa.
   En kuitenkaan tunne olevani kyyninen tai joulunvihaaja. Essi opetti nauttimaan joulusta ollessaan vielä hengissä, mutta kuolemansa jälkeen Essi opetti myös luopumaan joulusta pyhänä juhlana, kun pitää hössöttää ja stressata. Kyllä minä Essin kanssa oikeasti nautin joulun ajan kauppareissuista Stockalla ja muualla. Nautin, kun Essi nautti.
   Suon joulun juhlistamisen kaikille heille, ketkä siitä aidosti nauttivat. Itse olen väkisin juhlistanut joulua, vaikka todellisuudessa olisi ollut helpompaa olla sitä tekemättä. Kaikki joulun taika ja ilo ja riemu heille, joilta se luonnistuu. Pidin kuitenkin kovasti joulukuusen koristelusta tänäkin vuonna. Ja katselen joulukuusta mielelläni pitkään joulun jälkeenkin. Olkoon joulun taika ja riemu omalla kohdallani jatkossakin vaikka pelkästään joulukuusessa.
   Joulu ulkomailla jossain lämpimässä aurinkorannalla kirja kourassa ei ole ollenkaan hullumpi ajatus. Valkoinen ja luminen lapsuuden joulu joulupukkeineen ja joululauluineen on mennyttä aikaa.
   Tiedän, että Essi pyörittelee silmiään parhaillaan jossain. Tähän on tultu. Sori, Essi :)

Surua kohti

Eilen oli todella paska päivä henkisesti, tuli itkettyä pitkään ja hartaasti Essin kohtaloa ja tätä surutyön rankkuutta. Miten se voikin viedä niin voimattomaksi! Joulukin tekee tuloaan, eikä aidosta joulumielestä ole pienintä tietoakaan. Tämä joulu menee ihan siinä missä muutkin päivät vuodesta. Rankin joulu joka tapauksessa edessä. Ahdistuksen vallassa tietenkin murehtii ja märehtii tulevaa, vaikkei tiedä vaikka joulu menisikin ihan mukavasti. Epäilen silti.
   Joka tapauksessa eilen illalla itkumaratoonin jälkeen rohkaistun viimenään tekemään sen, mitä olen siirtänyt ja siirtänyt. Ei ole ollut voimia eikä halua. Menin itkusta silmiä särkien koneelle ja laitoin iTunesista soimaan Essin ja minun viimeiseksi jäänen laululevyn biisin "You Take My Breath Away". Biisin alkaessa alkoi padot sortua oikein kunnolla. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin Essin ääntä sen jälkeen, kun viimeisen kerran Essin kanssa juttelin puhelimessa. No, kyllähän siinä voi jokainen arvata, miten voimakkaita tunteita tämä biisin kuuntelu minussa herätti. Tuntui hirveän pahalta, mutta jollain kummalla tavalla myös lohdulliselta. Ehkä osittain jo senkin takia, että hittolainen uskalsin kuunnella Essin laulua kaiken tämän paskan jälkeen! Joskushan tätä laulua on kuunneltava. Nyt oli sellainen hetki, että tuntui oikealta kohdata tämäkin yksi iso etappi. Eikös sitä surutyössä sanota, että surua kohti pitäisi jotenkin yrittää kävellä, eikä siitä poispäin.
   Essin laulua kuunnellessa tuli jotenkin ihan ylimaallinen olo. Tiesin, että Essi on kuollut eikä enää fyysisesti läsnä, mutta ääni oli tallella. Kaunis ääni Essillä olikin, voi hitsiläinen. Taas yksi asia, mitä jää kaipaamaan. Essin ääni on jo itsessään asia, jota kaipaa. Se ei pelkästään ole kaunis lauluääni, vaan se on tietenkin ennenkaikkea minun parhaan ystäväni ääni, joka kuului aina puhelimen toisesta päästä, kun soiteltiin. Sitä jään kaipaamaan. Ja taas alkoi itkettää...
   Essin ja minun yhteinen lauluharrastus on yksi iso asia, mitä tässä kaikessa rumbassa jään suuresti kaipaamaan. Essin myötähän itse uskalsin suuni ylipäätään avata laulullisesti. Täysin itseoppineena huomasin laulamisen olevan erittäin hyvä itseilmaisun keino. Vaikken ihan täysin allekirjoita kuuntelullisesti kaikkia laulamiani lauluja, niin ei genrellä tai artistilla oikeastaan ollut mitään väliä. Jos laulu tuntui hyvältä laulaa, minä lauloin sen. En kuuntele Juha Tapiota tai Hectoria, mutta näitä lauluja oli mukava ja helppo laulaa. Kuka tietää, jos vielä jonain päivänä alan itsekseni laulamaan taas. Ei se silti ikinä tule olemaan enää samanlaista kuin Essin kanssa, mutta toisaalta ei mikään tule olemaan...
   Kuuntelin tuon edellä mainitun biisin lisäksi vielä yhden Essin biisin, "What I Did For Love", kaunis biisi sekin. iTunesista annoin tulla vielä tämän musikaalibiisin jälkeisen biisin, en yhtään muistanut mitä oli tulossa. Mutta taas kuin jollain ihmeellisellä kosmisella yhteydellä kajareista kajahtikin oma soolobiisini Hectorin "Mandoliinimiehestä". Miten tilanteeseen osuvasti biisi voikin alkaa:

Hei, ystävä pyyhi kyyneleet
Aivan turhaan niitä teet...

"Minä toivon rumpujen pärinää..."

Musiikki on elementti, joka on pitänyt mielialan jotenkin aisoissa, kun ahdistus on iskenyt tai elämän kulku on alkanut tuntua siirapissa tarpomiselta. Musiikki on eräänlainen terapiamuoto itselleni. Sen avulla pyrin rentouttamaan itseni ja siirtämään ajatukset pois puuduttavasta ahdistuksesta
   Löysin Jonna Tervomaalta ja Jannalta kaksi biisiä, jotka on kuin tehty elämäntilanteeseeni tsemppaamaan. Kursivoituna lyriikoiden oleelliset ilmaisut.

* * * * *

JONNA TERVOMAA: Minä toivon (Youtube: http://www.youtube.com/watch?v=NU0gVUVI6v0)

Olen käynyt joessa kylpemässä
oranssissa teltassa lempimässä
tiedän miten vislataan
näin elävän Kekkosen

Tarkoitus on elää ja kerran kuolla 
henkeen kaikki vetää ja sormet nuolla
tehdä jotain hyvää kun voi oi, sehän menee kiertoon

Kuka riemun löytää, sen pitäköön
lipun salkoon nyt heti vetäköön
kumpi voittaa historia vai tulevaisuus 

kertosäe:
Uusi ja uljas on aamu kun parvekkeelta katselen 
uudestisyntynyt maisema sinne pian mä astelen 
Minä toivon rumpujen pärinää 
ikinälkäistä elämää 
ja toivon koskien kohinaa 
koko pitkää sinfoniaa 

Kaupungissa käynyt oon eksymässä
muodon vuoksi anteeksi pyytämässä
ihastunut ihmiseen ja nukahtanut viereen

Kuka riemun löytää, sen pitäköön
lipun salkoon nyt heti vetäköön
eläköön ei historia vaan tulevaisuus

kertosäe

Minä toivon selkäni värinää
toivon rakkautta repivää 
minä toivon kaaosta, kapinaa 
ensiaskelten vapinaa 
Minä toivon huomisen tulevan 
toivon soihtujen korkeina palavan 
toivon taivaan täydeltä satavan 
koko pitkää sinfoniaa

* * * * *

JANNA: Sä et ole hullu (Youtube: http://www.youtube.com/watch?v=Yb8r3ZZAQx4)

Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa
ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa

yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu

anna minun
kantaa, auttaa
anna minun anna minun

anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa
hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa

sama se vaikka sinä rakastuisit johonkin väärään
sama se jos et sinä opi vielä siitäkään

tärkeintä on ettet sinä koveta sun sydäntä koskaan
jonkunhan on uskottava että vielä rakkaus voittaa

anna minun
kantaa, auttaa
anna minun anna minun

anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa
hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa

* * * * *

Jannan biisi olkoon eräänlainen mantra tämänhetkiselle elämäntilanteelle. Jonnan biisin sanomaa suuntaan tulevan elämän muutoksiin.
   Ja kyllä Tervomaan Lopulta aina -biisin kolme viimeistä riviäkin toimii lohdutuksena:

Ooo, ja lopulta aina jollain poikkeuslailla
Lopulta aina kaikki järjestyy
Kaikki järjestyy

Sovitaan niin, Jonna, sovitaan niin!

Kun voimat loppuvat

Kirjoitin aiemman postauksen, jossa puhuin miten jalat sittenkin kantoivat töihin kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Sitä jaksoikin paahtaa elämässään eteenpäin, vaikka paras ystävä viereltä poistuikin lopullisesti. Hautajaisten jälkeen mentiin sata lasissa.
   Joskushan se vauhti sitten hiipuu...
   ...kuten nyt.
   Viime viikolla havahduin siihen tosiseikkaan, etten enää jaksa. Voimat loppuivat totaalisesti. Töissä käyminen alkoi tuntua vaihtoehdolta, joka ei enää ollut vaihtoehto. Ainut asia, mikä jollain lailla piti minut järjissään Essin kuoleman jälkeen olikin jätettävä taakse. Meikäläinen, joka on aina ollut tunnollinen työntekijä, joutuukin yhtäkkiä jättämään työt ja irrottaa itsensä arjen oravanpyörästä.
   Ei ollut helppoa. Mutta ei ollut kyllä vaihtoehtojakaan, sen verran hevi oli viikonloppu viikko sitten. Perjantai mahakrampeissa sängyssä, itkua ja ahdistusta. Lauantaina sumua, sunnuntaina viimeinen tikki. Äitini katsoi toimintaa vierestä ja lenkillä huomautti, että joskohan nyt olisi aika pitää hieman hermolomaa töistä.
   Asian myöntäminen teki kipeää. Mutta olihan siinä myönnettävä, että olin ihan finaalissa. Henkisesti ja fyysisesti. Defenssit päällä olin painanut koko syksyn, viikonloppuisin hieman itkeskellyt, mutta mennyt kuitenkin eteenpäin. Ajattelin, että kun teen töitä, niin Essi ei ole koko ajan mielessä ja saan jotain muuta ajateltavaa. Tosiasiahan kuitenkin oli se, että ahdistavat tunteet seurasivat töiden jälkeen vapaa-ajalle ja viikonlopuille.
   Maanantaina päätin oikein reippaasti mennä tekemään yhden keskeneräisen työtehtävän ja valmistelemaan ohjeistuksia tulevalle tuuraajalleni. Ja päätin, että ilmoitan tulevasta hermolomastani esimiehelleni ihan asiallisesti ilman sen kummempia tunnemyrskyjä. No, se päätös ei kauaa kestänyt, kun esimiehen kanssa käytävässä keskustelussa lause katkesi ja purskahdin itkuun ja sanoin etten enää jaksa. Meni varmasti ainakin viesti perille.
   Maanantain jälkeen jäin sitten lomalle hoitamaan itseäni. Pelotti jäädä pois töistä keskelle omia ajatuksia, jotka eivät hirveän positiivisia ja mukavia olleet olleet lähiaikoina. Mutta toitotin itselleni, että nämä asiat on käytävä jossain vaiheessa kunnolla läpi, että surutyön saa hoidettua "kunnialla".
   Jotain positiivistakin tästä muutoksesta kuitenkin kehkeytyi. Sain työkavereiltani ihailtavan paljon kannustavia kommentteja viestiin, jonka heille kirjoitin. Ja sain ystävän halauksen maanantaina työkaveriltani Elliltä, kun purskahdin hänen edessään itkemään, kun menin tilanteestani hänelle kertomaan. Mutta jos on avoin, saa kyllä apua ja kättä ojennetaan. Tai sitten kohdalleni on osunut harvinaisen empaattisia työkavereita.
   Nyt kun pohjakosketus on saavutettu, matka ylöspäin on pitkä ja välillä iskee pieni epätoivo, että milloin tämä taakka kevenee. Matkaa on tehty jo etukäteenkin aika pitkään ja toiset mokomat kenties vielä edessä. Pitäisi oppia hellittämään. Niinpä niin, todellakin helpompi sanottu kuin tehty. Tunnen miten roikun kynsin ja hampain pahassa olossa kiinni, enkä suostu päästämään irti. Vaikka olo helpottuisi, en päästä irti. Jännitys koko kehossa on erityisesti aamuisin melkoista.
   Olen malttamaton ja kärsimätön. Loppuisi jo mokoma rinnan puristus ja mahan mouruaminen. Anna aikaa, olo kyllä helpottaa. Kyllä kyllä, helpottaa helpottaa, mutta milloin?
   Pah, taidanpa mennä pötkölleen.
   Voi minä pieni ihmisrukka, yhyy...
   Kärsivällistä sankari-Jonia kaivataan! Mistä löytyisi?

Henkimaailman asioita

Kuoleman kanssa läheisesti tekemisiin joutuessa olen huomannut herkistyneeni henkiperäisille asioille. Asiat, jotka ennen saattoivat tuntua humpuukilta ja hihhuleiden hapatukselta, ovat nyttemmin alkaneet tuntua kiinnostavilta ja jopa uskottavilta asioilta. Tai ainakin näille henkiperäisille, yliluonnollisille asioille on alkanut antaa mahdollisuuksia. Mitä jos niissä onkin jotain perää? Olen alkanut leikitellä ajatuksella, että mitä jos tietyt sattumanvaraiset tapahtumat ovatkin jotain kohtalon sormen osoittamaa toimintaa, eikä pelkkää sattumaa.
   Yhtenä esimerkkinä otettakoon sellainen asia, että useita viikkoja sitten tapasin keskiviikkona töistä tullessani junassa lukioaikaisen ystäväni Helin ruuhkajunassa. Ehdimme Pasilan ja Kilon välisen matkan aikana rupatella pikapuoliin pääasialliset kuulumiset. Jouduin tietenkin kertomaan Essin poismenosta, mikä tietenkin järkytti Heliä suuresti. "Siis Essi? Kuollut?"
   Helin tapaaminen oli mukava yllätys, enkä vielä sen enempää ryhtynyt asiaa paisuttelemaan - kunnes tasan viikko Helin tapaamisesta näin Elielinaukiolla entisen työkaverini Taijan kuuden vuoden takaa! Taijan tapaaminen oli todella pikainen, koska olin kiiruhtamassa duunikaverini kanssa urheilemaan. Mutta ehdin vaihtaa Taijan kanssa kuulumiset ja sähköpostiosoitteet.
   Illalla kotiin päästyäni aloin tuumailla näitä kahta yllättävää kohtaamista Essin poismenon kannalta. Eikös se sananparsi mene jotenkin tyyliin "Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu uusia ovia kaksi"? Illalla alkoi tuntua erikoiselta se, että juuri nyt tässä elämäntilanteessa tapaan vanhoja ystäviä vuosien takaa. En voinut välttyä ajattelemasta, että kohtalo olisi jotenkin puuttunut peliin.
   Viimeistään siinä vaiheessa nousi selkäkarvat pystyyn selässäni, kun kirjoitin entiselle työkaverilleni Taijalle sähköpostia illalla ennen nukkumaanmenoa. Olin hirmuisen energinen ja iloinen Taijan näkemisestä. Kun olin lopettanut viestin kirjoittamisen, vilkaisin sattumalta tietokoneen kelloa katsoakseni joko pitäisi suoriutua peiton alle. Kello näytti 23:10 23.10.2013.
   Ja päivää ennen Essin kotona järjestettäviä suuria teekutsuja (joihin kutsuttiin liuta Essin ystäviä Suomen lolitapiireistä) havahduin illalla siihen, kun näin kummallista pyrähtelyä lasitetulla parvekkeellani. Menin katsomaan asiaa tarkemmin ja huomasin, että parvekkeelleni oli eksynyt pieni sinitiainen, joka oli onnistunut tunkemaan itsensä pikkiriikkisestä avonaisesta raosta parvekelasin välistä sisälle parvekkeelle. Oliko sinitiainen Essi, joka oli tullut tervehtimään ja toivottamaan hauskaa tulevaa teekutsupäivää? Mene ja tiedä. Teekutsuilla yksi Essin läheisistä lolitaystävistä sanoi minulle kuinka tuntuu käsittämättömältä, ettei Essiä enää ole fyysisesti ja että koko ajan odottaa, että Essi kävelee alakerrasta rappuja ylös tervehtimään. Vaikka Essin fyysinen olemus onkin poistunut jonnekin, niin henkisesti Essi varmasti on kutsuilla mukana, totesi Myrsky-niminen lolitaystävä. Koska kutsuilla oleminen ei ollut millään muotoa vaikeaa tai ahdistavaa, ja tunnelma oli kaikinpuolin lämminhenkinen ja kevyt, niin Essin täytyi olla paikalla.
   Kaikista mykistävin tapaus on kuitenkin se, kun Essi uutena vuotena kertoi minulle heränneensä viitisen vuotta sitten sellaiseen tunteeseen, että viiden vuoden päästä tulisi tapahtumaan jotain todella ikävää, joka mullistaisi monien elämät. Lisäksi samaisena viime uudenvuodenaattona hän mainitsi, että tuntuu kuin tulevana vuonna joutuisimme kokemaan jonkun todella läheisen kuoleman. Essi ei osannut sanoa tarkalleen, kuka tulisi kuolemaan, mutta joku läheinen.
   Essin sanat nousivat kipeästi pintaan heti Essin syöpädiagnoosin jälkeen. Vaikka päättäväisesti kaikki olimme asennoituneet taistelumoodiin, niin vuoden vaihteen sanat alkoivat takoa päässäni. Essikö tässä sitten kuoleekin??? Kun loppu sitten viimenään koitti, ei meistä läheisistä kukaan voinut välttyä miettimästä Essin ennustuksia ja sanoja henkimaailman kantilta.
   Edellämainitut tapahtumat ovat jollain tapaa havahduttaneet minut seuraamaan maailmaa hieman eri silmin ja ajatuksin. Jo heti Essin kuoleman jälkeen aloin vakavasti pohdiskella, että tässä ympäröivässä tilassa täytyy olla jotain muutakin kuin se mitä näemme ja kuulemma ja kosketamme. Ja on joku paikka tai tila, minne Essin sielu on siirtynyt. Jostain hän minua katselee. Ei välttämättä mistään pilven reunalta tai taivaasta, mutta jostain. Essi on jossain tässä lähellä, mutten osaa sitä tarkemmin paikallistaa tai selittää. En ole uskonnollinen ihminen enkä usko Jumalaan, mutta uskon, että on jotain mitä ei silmillä näe eikä järjellä pysty selittämään.
   Sitäpaitsi tunnen aina aika ajoin kuinka kissavainaani Niisku humpsauttaa itsensä sängylleni joko jalkopäästä tai pään puolelta. Sen tuntee ihan niin selvästi, kuin Niisku oikeasti hyppäisi sängylle, kuten tapasi eläessään tehdä. Niisku käy aina välillä vierailulla.
   Olen varma, että Essikin ilmestyy minulle jonain kauniina päivänä. Jossain muodossa.

F41.1 eli elämää ahdistuneisuushäiriön kanssa

Sain viime keväänä lääkärissä diagnoosin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Minulla on siis virallisesti mielenterveydellinen häiriö, jota olen alkanut hoitaa säännöllisellä lääkityksellä ja nyt syksyllä alkaneella psykoterapialla. En ole masentunut enkä itsetuhoinen, vaan olen ahdistunut ja koen vaikeat asiat ahdistuen.
   Ahdistuksen iskiessä sydän alkaa jyskyttää, vatsa ja lihakset menevät jännitykseen ja kädet saattavat alkaa täristä. Mieli tummenee ja pelottavat ajatukset alkavat ottaa aivoissa valtaa. Järki väistyy tunteiden tieltä, ajatukset alkavat viedä harhateille, pois loogisesta ja järkevästä ajattelusta. Ahdistuneena ei aina pysty näkemään asioita järkevästi ja vaipuu helposti lohduttomaan tilaan, jossa on täysin varma esimerkiksi potevansa vakavaa sairautta. Vaikka toisaalta pystyy järkeilemään asiaa, niin tunteet ja mieli kuitenkin pistävät kampoihin ja toitottavat sinulle, että olet sairas, pelkäät kuolevasi jne. Tulevaisuus pelottaa ja ahdistus tuntuu siltä, että se on ainainen olotilasi, eikä päästä otteestaan. Värit ikäänkuin haalistuvat ympäriltäsi ja kävelet hennossa sumussa. Välillä saattaa tuntua siltä, että kaikki on vaikeaa ja ahdistavaa, miksen voi olla vain onnellinen ja rentoutunut. Kaikki huolettaa ja harmittaa. Masennuksen oireitakin ilmenee, mutta ahdistuneisuushäiriössä voitolla ovat enemmän fyysiset oireet, jotka oravanpyörämäisesti luovat pyhän kolmaisuuden: pää sekaisin --> sydän jyskyttää --> maha sekaisin. Kroppa on ikäänkuin täydessä jännitystilassa, kuin valmistautuneena johonkin suureen, pelottavaan koitokseen. On kuin kantaisi raskasta haarniskaa koko ajan yllään.
      Pieni elimistön kehittämä stressitila voi olla hyväksi tietyissä tilanteissa hetkellisesti, mutta jos tämä olotila on pysyvämpää laatua, eikä lähdekään noin vain pois, tilanne alkaa muodostua tukalaksi ja resepti ahdistuskohtaukselle on valmis.
   Ahdistuneisuushäiriön syitä voi löytyä pitkältä menneisyydestäkin. Terapian kautta tutkin omalla kohdallani, onko ahdistukselleni selityksiä menneisyydessäni. En muista kärsineeni vastaavanlaisista oireista ainakaan näin voimakkaasti aiemmin. Vasta viime vuosina ahdistusoireet ovat olleet voimakkaita ja arkea haittaavia. Kun 18-vuotias läheinen kissani menehtyi vanhuuteensa vuoden 2010 alussa, ensimmäiset todella kovat ahdistuskohtaukset alkoivat. Siitä lähtien suuret vastoinkäymiset ja suuret muutokset ovat alkaneet ahdistaa häiritsevästi. Ennen kissani kuolemaa en ollut kokenut todella läheisten henkilöiden menetyksiä tai suurempia katastrofeja niin, että olisin niitä aikuisiällä ja kypsästi pystynyt käsittelemään.
   Tämän vuoden kulminoitunut ja kasaantunut ahdistuneisuus sai alkusysäyksensä tietenkin Essin sairastumisesta. Kun Essi sairastui ja lopulta menehtyi sairauteensa, sain häneltä perintönä sairaudenpelon, jota ystäväni oli potenut viimeiset vuotensa. Sairaudenpelko tarkoitti siis tarkennettuna syöpää. Mitä kohtalon ivaa, että asia, jota ystäväni eniten pelkäsi, koitui lopulta hänen kohtalokseen. Ei pelkästään riittänyt, että Essi sairastui sairauteen, jota eniten pelkäsi maailmassa. Tämä pelon kohde vei häneltä lopulta myös hengen.
   Oma syöpäpelkoni kärjistyi Essin syöpädiagnoosin jälkeen massiivisiin ahdistuskohtauksiin ja henkiseen väsymykseen, joka puhkesi kevään aikana niin pahaksi, että marssin asiasta lopulta lääkäriin. Sain lähetteen sekä työterveyspsykologin että työterveyspsykiatrin juttusille. Näistä keskusteluista sain paljon apua akuuttiin kriisiini, ja omaksi helpotuksekseni sain oireilleni ja pahalle ololleni konkreettisen diagnoosin: F41.1 eli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
   Psykologin ja psykiatrin vastaanotoilla kerroin pelkääväni lähes sairaalloisesti itse potevani syöpää, koska kärsin pahoista vatsavaivoista ja rintakivuista. Koko kroppani oli Essin sairastumisen myötä mennyt empatian vuoksi totaaliseen jumitustilaan. Tuntui että kaikkia paikkoja kolotti ja olo oli sairas kaikilta kanteilta katsottuna. Vatsavaivojen takia juoksin ultraäänitutkimuksessa ja vatsalaukun tähystyksessä. Lähes kaikki mahdolliset paikat ruumistani ronkittiin ja ultrattiin, ja verikokeita otettiin putkilotolkulla. Lopputulos: täysin terveen paperit.
   Ahdistuneisuushäiriössä sitä vain odottaa ja toivoo, että sydämentykytys ja vatsajännitys lakkaisi. Kunpa joku voisi kertoa sen ajankohdan, kun olo tuntuu taas hyvältä ja normaalilta. Aina olotila on normalisoitunut jossain vaiheessa, eikä olotilasta ole tullut pysyvää. Miksei tätä aina pysty järjellä muistamaan, kun ahdistus iskee? Niinpä niin, emme kai puhui ahdistuneisuushäiriöstä, elleivät aivot toimisi hieman epänormaalisti.
   Ihmismieli on pirullinen väline, kun se menee epäkuntoon. Ahdistuneisuushäiriöisenä ihmisenä eläminen ei ole helppoa, kun ahdistuskohtaus nostaa päätään. Toivon terapian auttavan itseäni käsittelemään ahdistustani niin, ettei se ottaisi minusta täysin otetta ja veisi "sumukävelylle". Sairauden kanssa pystyy varmasti elämään ja siitä voi myös parantua. Pääasia kuitenkin on se, että sen kanssa nimenomaan pystyisi elämään.

   Tähän loppuun vielä pieni toteamus: ihminen, joka ei kärsi ahdistuneisuushäiriöstä eikä koe ahdistusta häiritsevästi elämässään ei koskaan tule täysin ymmärtämään sitä olotilaa, mihin ahdistuneisuushäiriöinen ihminen pahimmillaan voi vaipua. Tässä olotilassa ei ole tilaa järjelle. Siksi en kovin herkästi ihmisille avaudu sairaudestani; sitä kun ei kaikki täysin kuitenkaan ymmärtäisi. Ota iteäsi niskasta kiinni, älä nyt hulluja puhu tai ajattele jotain positiivista. Nämä ovat neuvoja, joita ymmärtämättömät ihmiset saattavat heittää masentuneelle tai ahdistuneelle ihmiselle. Tämän kaltaiset neuvot menevät valitettavasti täysin kuuroille korville - melkein sama kuin sanoisit alaraajahalvaantuneelle, että nouse ylös vain ja kävele. Kärjistettyä, mutta totta. Jos ahdistuneisuushäiriön vallitessa ei järki pelaa, niin se ei silloin pelaa, eivätkä aivot vastaanota maallikon helpolta kuulostavia ohjeistuksia. Kyse on jostain enemmästä.

   Ahdistuneisuushäiriössä kehoitetaan olemaan läsnä ja tietoinen omasta läsnäolostaan. Tämä ns. mindfulness-ajattelutapa on alkanut kiinnostaa minua. Ajatuksilla on selvä yhteys ahdistukseen. Fyysinen kehoni ei oikeasti ole ahdistunut, vaan vääränlaiset ajatukset ja ajattelutapa luovat tätä ahdistusta. Jos näitä ajatuksia pystyisi jotenkin ohjailemaan, eikö ahdistus silloin lievenisi ja kenties lakkaisi? Kiehtova ja lohduttava ajatus. 

   Parantumiseen ja tasapainoisuuteen on kuitenkin vielä pitkä matka, sillä tiedän, ettei omia ajatuksia noin vain pysty muuttamaan. Mutta kuten surutyössäkin, myös tässä kohtaa vanha sanonta askel kerrallaan lienee paikallaan.

   Yksi askel on jo otettu, toinen on alkamassa...

Hei milloin hanat aukeaa...

Suomalainen mies ei itke. Hmm, ainakin viimeksi, kun tarkistin passiani, niin minä olen suomalainen, ja sukupuolenikin on määritelty mieheksi. Olen siis suomalainen mies. Ja ihan tiedoksi vain: minä itken!
   Olen tässä miettinyt, että miten suomalainen mies suree, jos se ei itke. Suomalainen mies suree tarttumalla viinapulloon? Tai turruttaa oloaan muilla päihteillä? En tiedä, ehkä tuo sanonta on jo hieman vanhanaikainen? Ainakaan omalla kohdallani se ei pidä paikkaansa. Minä en juo viinaa enkä ole koskaan kokeillut muita päihteitä. Jos minä suren, minä itken. Ja ahdistun. Tai ensiksi siis ahdistun, ja sitten itken. Useimmiten tässä järjestyksessä. Minulle ei ole temppu eikä mikään itkeä, en pelkää sitä lainkaan. Jos miehellä on rohkeutta kaikenlaisiin urotekoihin, muttei itkemiseen, niin kyllä on ihmeellistä menoa miesten päässä. Jos itkettää, niin itke, hyvänen aika. Sitä vartenhan meillä on kyynelkanavat ja tunteet linkitettynä toisiinsa, että niitä käytetään tarpeen tullen.
   Itku on hyvästä, etenkin, jos sitä pystyy hieman säädellä. Joidenkin on vaikea kontrolloida omaa itkuaan, kun suru nousee pintaan. Itse pystyn kyllä päättämään, että nyt ei ole hyvä hetki alkaa vollottamaan. Mutta tiedän kyllä milloin suru tuntuu niin voimakkaana, että itkulle olisi tilaus. Tunnen surun aina möykkynä rinnassa, joka alkaa levitä ympäri kehoa lihaksia jännittäen. Ahdistus nousee pintaan ja keskittymiskyky katoaa. Tässä vaiheessa jos on julkisella paikalla, niin tilanne on aika tukala. Pystyn siirtämään itkemistä sopivaan hetkeen, joten minun ei tarvitse kadulla alkaa hanoja aukaisemaan, vaan voin "kätevästi" odottaa, että pääsen kotiin tai jonnekin privaatimpaan paikkaan. On sitä tullut töissä mentyä vessaloossiin itkemään kerran jos toisenkin. Mikäs siinä, jos helpottaa. Ja helpottaahan se. Tiedän jo kokemuksesta, että itkeminen auttaa aina. Se puhdistaa ja ahdistus useimmiten lievenee samantien.
   Mutta suremisessahan pointtina on se, että antaa surun ja itkun tulla, jos ne ovat tullakseen. Tunneryöppyjen maton alle lakaiseminen ei ole viisasta, sillä suru ja tunteet löytävät tiensä ulos myöhemminkin. Jos ne lakaisee pois näkyvistä, ne nousevat esille kenties vasta vuosien päästä - mutta silloin moninkertaisina, korkojen kera.
   Joskus minun on vaikea päästää itkua valloilleen, vaikka ahdistaakin. Joskus itkua joutuu hieman avittamaan, jotta se pääsisi tarpeeksi valloilleen auttaakseen olotilaa. Tiedän, että nyt pitäisi itkeä, mutta itkua ei tule. Joku muuri on tiellä ja se pitäisi murtaa. Useimmiten jonkun kipeän muiston muisteleminen saattaa auttaa tässä kohtaa. Essin kohtaloa suriessa ei kovin montaa muistoa tarvitse alkaa muistella, kun muuri murtuu ja tulva vyöryy patojen läpi. En tiedä, ei ehkä ole ihan psykologiankirjojen ohjeistusten mukaista toimintaa, mutta jos se auttaa, niin miksei? 
   Essin kohtalon sureminen on itkettänyt niin monet kerrat, että tänä vuonna olen itkenyt tietoisen elämäni itkuista aika ison prosenttiosuuden. Kaikki se vääryys ja epäoikeudenmukaisuus on itkettänyt monet, monet kerrat. Ja itkettää vielä toiset mokomat tulevaisuudessakin, ihan varmasti. Mutta kyllä Essin muisteleminen tuo hyvänkin mielen ja hymyn huulille. Eihän tämä sureminen pelkkää tuskien taivalta ja itkua ole, ei todellakaan. Mutta tässä surutyön alkuvaiheessa itkeminen on tietenkin luonnollisempaa kuin nauraminen ja hymyileminen.
   Itkekää, ihmiset, itkekää! Älkää padotko itkua mätäpaiseeksi, joka kasvaa sisällänne ja räjähtää joskus useiden vuosien päästä, kun elämän pitäisi olla jo raiteillaan tai ainakin parempaan suuntaan menossa.
   Minäkin itkin aika messevät itkut hetki sitten. Istuin lattialla, nojasin seinään ja itkin. Ja sitten pyyhin silmät, nousin koneen ääreen ja kirjoitin tämän tekstin.

Jalat kantavat

Tänään siitä on kulunut tasan yhdeksän viikkoa. Tasan yhdeksän viikkoa sitten sunnuntai-iltana asuntoni parvekkeella paloi yksi valkoinen kynttilä ystäväni muistolle.
   Tähän kuluneeseen kahteen kuukauteen on mahtunut aika lailla koko elämän tunneskaala. Pääasiassa tunteet ovat olleet surua ja kaipuuta, mutta on sinne muutama ilon ja naurun hetkikin mukaan mahtunut. Näiden ilojen painoarvo vain tuntuu hieman toissijaiselta, kun miettii millainen määrä surua ja ahdistusta on käyty läpi. Nyt ajan kuluessa ilolle on antanut tilaa ja mahdollisuuksia, sillä tiedän että suru tulee olemaan seuranani vielä pitkään. Saan siis hyvällä omallatunnolla iloita hyvistä hetkistä.
   Muistan miten Essin sairauden viimeisinä viikkoina ja pahimpina hetkinä yksikseni kotona mietin ja totuttauduin hiljaa itsekseni ajatukseen, että tätä se sitten tulee olemaan: puhelin ei soi, Essi ei soita, istun yksin sohvalla ja katson leffoja tai luen kirjaa. En voi enää soittaa leffan jälkeen jälkipuintipuheluja Essille ja haukkua surkeaa leffaa tai jakaa hyvän leffan euforiaa? Eihän sellainen tule kyseeseen: ainahan me ollaan soiteltu monta kertaa viikossa ja jauhettu paskaa, ehkä hieman yritetty maailmaakin parantaa. Kenen kanssa nyt haukun huonoja näyttelijöitä tai nauran Jim Carreyn uusimmille naamanvääntelyille?
   Sitä on jotenkin vaikea käsittää. Essi ei soita enää koskaan. Vai onko se niin, että Essi ei soita pitkäänpitkään aikaan, ellei sitten muutaman vuoden päästä? Ei, Essi ei soita enää koskaan. Piste.
   Nyt kun kuolema osui omalle kohdalle ja viilsi todella syvältä ja läheltä, niin käsitteenä se on saanut ihan omat mittasuhteensa. Kuolema todellakin on lopullinen asia, ja sitä ei aivot kykene millään surutyön alussa (ja kuka tietää milloin, jos koskaan) käsittelemään järkevästi. Vaikka miellän itseni järkeväksi ja fiksuksi ja ajattelevaksi ihmiseksi, niin kuoleman edessä on ollut meikäläisenkin pakko heittää kädet ilmaan ja polvistua: antaudun, sinä voitit. Häviö, joka todellakin tekee kipeää. Mitkään puheet ei auta, kun sitä yrittää järkeillä. Siinä ei vain yksinkertaisesti ole järkeä! Kuolema on lopullinen loppu. Aivokapasiteetti tiltissä ja mittarit punaisella. Ei ymmärrä pieni ihminen.
   Kuten ei myöskään ymmärrä sitä tosiseikkaa, että kun pahin uutinen kuultiin ja hautajaiset käytiin läpi ja Essin valokuvia katseltiin ja itkettiin ja naurettiin, niin katsos vaan, meikäläinen pystyikin aamulla heräämään - ja herra varjele, käymään vielä päivisin töissäkin - kolmea vapaapäivää lukuunottamatta. Essin elämä päättyi lopullisesti, mutta mitenkäs tässä itse pystyi sitä jatkamaan? Oma elämä ei päättynytkään. Pahimpina hetkinä Essin poismenoa edeltävinä ja sitä seuraavina päivinä tuntui välillä siltä, että eihän oma elämä voi mitenkään tästä jatkua, että ei pysty nousemaan sängystä, eikä halua.
   Ihminen on sitten merkillinen olento. Pahimmassakin ahdingossa se pystyy ihmetekoihin. Selvisin Essin hautajaisista ehjin nahoin ja pienellä rauhoittavalla tabletilla. Pystyin viemään Essin kuoleman suru-uutisen isäni perheelle naapurirappuun, vaikka tuntui hetkittäin, että nyt ei jumalauta jalat enää kanna, että luhistun tähän paikkaan. Pystyin käymään töissä aika pitkälti täysin työkykyisenä asettelemassa kuvia ja tekstejä paikoilleen lehtien taitoissa, ja vieläpä ihan graafiset ohjeistukset ja visiot mielessäkin. En siis ollut edes täysin sumussa töitä tehdessäni. Defenssi-olotilassahan tässä vieläkin ollaan, mutta kyllä oma jaksaminen välillä ihmetyttää. Tässä olisi kuitenkin aineksia täyteen lamaantumiseen.
   No, ehkä asennoituminen Essin poismenoon helpottui hieman sen takia, että Essi oli kuitenkin ehtinyt jo sairastaa niin pitkään, että jollain tasolla asiaa pystyi päässä prosessoimaan. Ei tarvinnut enää odottaa lisää huonoja uutisia Essin äidiltä sairaaloista eikä pelätä sitä tulevaisuutta, mitä Essi joutuisi mahdollisesti elämään sairaana ja epätietoisena elinajastaan. Parempi näin, jos oli ollakseen. Kyllä ne puhelinsoitot jatkuvalla hyväpäivä-huonopäivä-hyväpäivä-huonopäivä -vuoristoradalla olivat rankkoja, todella rankkoja.
   Muistan katselleeni pahojen ahdistuskohtausten aikana äitini parvekkeelta ulos tuttua maisemaa. Ihmiset kävelivät kaduilla arkiaskareissaan, autot viilettivät autoteillä ja koirat nostivat koipiaan tehden asioitaan tuttuun tapaan. Kaikki tuntui olevan ennallaan, vaikka itse tuntuikin siltä, että minä en tuonne kuulu. Miten kaikki arkinen ja normaali tuntuikin niin etäiseltä, ikäänkuin katsoisi ihan vierasta rinnakkaisuniversumia toiminnassa...
   Kesti oma aikansa, kun huomasin taas kuuluvani sinne kuseksivien koirien ja viilettävien autojen sekaan. Aurinko nousi joka aamu, ja niin nousin minäkin. Jalkani kantoivat töihin joka aamu. Ja hyvä että kantoivat, sillä näin sain heti kiinni siitä, mistä Essi joutui luopumaan.
   Elämästä.

Valkeat rannat, tummat vedet

Pippin: I didn't think it would end this way.
Gandalf: End? No, the journey doesn't end here. Death is just another path... One that we all must take. The grey rain-curtain of this world rolls back, and all turns to silver glass... And then you see it.
Pippin: What? Gandalf?... See what?
Gandalf: White shores... and beyond, a far green country under a swift sunrise.
Pippin: [smiling] Well, that isn't so bad.
Gandalf: [softly] No... No it isn't.

Paras ystäväni Essi 15 vuoden ajalta kuoli syöpätaistelun jälkeen 8.9.2013 sunnuntai-iltana. Tämä blogi on omistettu Essin muistolle ja ystävyydelle, joka meidän kahden välille oli vuosien saatossa muodostunut.
   Sain Essin tehostemaskeerauskoulun ystävältä Marilta todella koskettavan ja osuvan kirjoituksen Taru Sormusten Herra -elokuvasarjasta sen jälkeen, kun olin lähettänyt Marille sähköpostilla tiedon Essin kuolemasta. Marin lähettämä teksti osui jotenkin niin täydellisesti Essin tilanteeseen, että kirjoitin tekstistä lyhennetyn ja vapaasti suomennetun version Essin siunaustilaisuuden muistokorttiin, joka liitettiin hankkimiini hautajaiskukkiin. Kortista pystyin itse siunaustilaisuudessa lukemaan vain "Essiä ikävöiden, Joni", mutta itse muistoteksti jäi kyllä elämään.
   Teksti oli niin osuva jo siitäkin syystä, että Essi ja minä rakastimme elokuvia. Ja Taru Sormusten Herrasta -trilogia oli Essin mieleen - ja omalla kohdallani se on yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä elokuvista. Siksi oli aivan pakko muistaa Essiä juuri tuolla lohduttavalla tekstillä, joka mielestäni kuvaa hienosti kuolemaa.
   Kun Essin kuolemasta tulvahti päähäni niin lukematon määrä ajatuksia ja tuntemuksia, niin halusin ryhtyä niitä jotenkin oksentamaan ulos. Niitä voisi ystävät ja tutut lukea, ja saada kenties helpotusta omiin suruihinsa. Pidemmällä tähtäimellä ajattelin blogista myös terapiablogia samassa tilanteessa oleville täysin tuntemattomille. Koska kirjoittaminen on aina ollut luonteva tapa ilmaista ajatuksia, niin nyt otin härkää sarvista ja perustin blogin. Minä, joka karsastan sanoja bloggaaminen ja blogipostaus, enkä ole Facebookissa.
   Tulen tässä blogissa käsittelemään Essin kuoleman aiheuttamia tuntemuksia ja ajatuksia. Keskityn siihen, mitä kaikkea parhaan ystävän poismeno on minussa aiheuttanut, mitä ajatuksia se herättää ja miltä minusta tuntuu - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Parhaan ystävän kuolema on ollut todella kova paikka, mutta kaikesta ahdistuksesta huolimatta se on ollut myös mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Kliseistä, mutta totta. Kasvun paikkahan tässä taas on.
   Blogipostaukset tulevat olemaan rönsyileviä ajatusoksennuksia vailla sen kummempaa kronologista tai loogista järjestystä. Kirjoitan mitä mieleen sattuu milläkin kertaa juolahtamaan. Välillä voidaan poukkoilla ajassa ennen Essin kuolemaa, välillä ollaan hautajaisten tunnelmissa, välillä pohditaan tulevia vuosia.
   Gandalf oli pirun viisas velhonen. Hän osasi hienosti kiteyttää kuoleman etappina, joka kaikkien meidän on kuljettava joskus. Mutta kuolema ei Gandalfin mukaan ole paha asia, vaan kuoleman kautta ihminen pääsee valkeille rannoille, eräänlaiseen paratiisiin siis.
   Essi on nyt seilannut valkeille rannoille, ja minä vellon tummissa vesissä...