Suru seuraa iloa

Viime sunnuntai oli pitkästä aikaa harvinaisen raskas päivä kaikkinensa. Lauantaina olin äidin ja tätini kanssa viettämässä äidin 60-vuotisjuhlia Tampereella musikaaliesityksen merkeissä. Oli todella kivaa ja hienoa juhlistaa äitiä jotenkin spesiaalimmin kuin perinteisellä kahdenkeskisellä synttäri-illallisella.
   Kaiken kivan jälkeen hotellihuoneessa kävin tsekkaamassa puhelimen välityksellä saapuneet sähköpostit. Siellä oli tullut varmaan vuodenvaihteen jälkeen ensimmäinen kommentti Essin ja minun musiikistani, mitä olemme Youtubeen ladanneet. Illan hauskuus ja rentous katosi samantien. Sain sentään hyvin nukuttua, mutta heti sunnuntaiaamuna alkoikin maisemat harmaantua jälleen. Menin vielä reissun jälkeen "käymään" äidin luona syömässä. Siellä kaikki sitten levisikin taas paskalammikkona käsiin. Lopputulos oli siinä, että jäin äidin luo yöksi vieraspetiin.
   Näitä notkahduksiksi nimeämiäni hetkiä on tapahtunut matkan varrella useita. Kyllähän Essiä ja omaa vointia ja jaksamista tulee itkeskeltyä aina silloin tällöin, mutta kokonaisvaltaisempaa ja isompaa itkua ei tule kovin tiuhaan. Sunnuntaina tuli. Näissä notkahduksissa on aina mukana jotain kertynyttä tuskaa ja haikeutta ja harmia, joka sitten itketään ulos.
   Sunnuntaina itkin monia asioita. Muistelin äidin kanssa viime kesän tunnelmia, Essin viimeisten viikkojen tapahtumia ja luin Essin viimeisiä tekstiviestejä puhelimestani. Itkettiin sitä, miten tämä kaikki sattui omaan lähipiiriin, kun tälläisiä asioita tapahtuu vain elokuvissa! Itkimme sitä kaikkea paskaa, mitä Essi joutui käymään sairauden aikana läpi. Itkimme muitakin taakkoja, mitä matkan varrella harteille on kertynyt.
   Joskus näille suruille ja muistojen tuomille itkuille ei meinaa tulla loppua. Uskon kuitenkin, että sunnuntain kaltaiset notkahdukset kuuluvat vahvasti asiaan ja surutyön luonteeseen. Vaikka välillä tuntuukin aivan uskomattoman pahalta ja käsittämättömältä tämä kaikki tapahtunut, niin ainakin tunnen jotain. Olisi kamalaa, jos mikään ei tässä kohtaa tuntuisikaan miltään.
   Edelliseen postaukseen viitaten tulin myös siihen tulokseen, että suru on yksityisomaisuutta, jota ei noin vain jaeta kaikkien kanssa. Olen ollut erittäin otettu ystävien ja sukulaisten tarjoamasta kuunteluavusta ja tuesta, mutta loppupeleissä olen suruni ja yleisen ahdistukseni kanssa yksin. Ei kukaan pysty näitä minulta pois viemään, helpottamaan toki. Muttei kaikki edes helpottamaan. Ihminen, joka ei ole kokenut vastaavaa surua tai samankaltaista yleistä ahdistuneisuutta, ei voi koskaan täysin ymmärtää miltä tämä kaikki voi oikeasti tuntua. Se loputtomalta tuntuva väsymys, joka on selän päällä kuin haarniska tai myllynkivi. Miten ihan oikeasta on välillä vaikeaa tyhjentää kuivausrumpua kuivista pyykeistä. Miten voimat voivat loppua kuin seinään. Miten yhtäkkiä suru saattaakin avata padot auki ja itkulle ei meinaa tulla loppua. Miten tämä kaikki tapahtuu usein aika varoittamatta. Miten yhä edelleen tuntuu pahalta. Kaikkea näitä fiiliksiä on hirveän hankala alkaa selittämään ihmiselle, jolla ei ole vastaavanlaisia kokemuksia takanaan.
   Viime aikoina olen huomannut, että oikeastaan silloin kun tuntuu hyvältä, tuntuukin helposti sitäkin pahemmalta sen jälkeen. Iloiset juhlat, ystävien tapaamiset, hauskat reissut - nämä ovat ottaneet todella koville omalla kohdallani. Kun hauskuus on ohitse, olo muuttuu helposti yksinäiseksi. Yksinäinen olo voi tulla, vaikka ystäviä ja tukijoita on ympärillä käsi ojossa auttamassa. Yksinäinen olo tulee esiin usein niin, että kivojen tapahtumien jälkeen minulla oli tapana aina soittaa Essille. Nyt siihen ei enää ole mahdollisuutta.
   Olen myös paljon miettinyt miten paljon väsyminen ja ahdistus näkyy ulospäin. Käyn edelleen töissä ja puhun töissä samanlaisia hölmöjä juttuja niinkuin olen aina puhunut. Huumori kukkii ja hymyä piisaa. Meneekö päälle vedetty naamari työtovereilta ja "ulkopuolisilta" läpi miten hyvin? Toisaalta roolin vetäminen töissä on raskasta, toisaalta se myös helpottaa oloa, kun voi useiksi tunneiksi "vaihtaa vapaalle suremisesta". Joskus saattaa hetkittäin tuntua hölmöltä heittää huulta, vaikka tuntee sisimmässään mahassa jännitystä ja mieli on herkässä ja kaikki koettu painaa harteilla. Kenties työtoverit näkevät iloisen huumoriveikon, tai sitten tyypin, johon selvästi sattuu edelleen, mutta tyyppi yrittää tästä huolimatta jatkaa normaalisti töissä.
   Niin tai näin, molemmissa on totuus. Pyrin siihen, että jonain päivänä olen taas huumoriveikko ilman harteilla olevaa myllynkiveä ja korvennusta mahassa. Essikin kulkisi mukana, muttei surun muodossa.

"Ring ring, why don't you give me a call..."

Kesä on täällä ja aurinko paistaa, lomakin alkaa kohtapuoliin! Jihuu!
   Jihuu?
   Niin, ei tässä mitenkään taivaissa olla, vaikka kesäloma alkaakin. Ei tosin masentuneitakaan. Elän tällä hetkellä jotain limbovaihetta. En varsinaisesti innostu asioista, enkä kyllä hirveästi jaksa mitään ylimääräistä. Töissä käyn neljä päivää viikossa, muina päivinä lepäilen ja tunnustelen maailman menoa. Mitään mega-ahdistuksiakaan ei ole tullut. Mielialalääkkeen lopetuksen johdosta sydämentykytykset ovat kyllä lisääntyneet, eikä mahajännitys ja rupluttelu ole kadonnut mihinkään. Mahan vointi stressaa tällä hetkellä ehkä eniten. No, kävin tänään sentään lääkärillä taas valittamassa vaivoistani. Parit perusteellisemmat verikokeet otetaan ja mietitään sitten vielä sitä viimeistä oljenkortta eli paksusuolen tähystystä. Letku perseessä, tähän sitä on sitten kenties lopulta tultu voinnin kanssa!
   Kulunut kevät ja alkanut kesä on ollut raskasta aikaa. Jotenkin tässä matkan varrella on kokonaiskuva kaikesta tapahtuneesta hiljalleen vasta valjennut. Mitä onkaan tapahtunut, mitkä ovat olleet sen vaikutukset minussa itsessäni ja ympäröivässä maailmassa - kaikki nämä vasta nyt keväällä selkiytyneet. Selkiytyneet, muttei vieläkään täysin selvinneet. Kyllä parhaan ystävän ennenaikainen kuolema sellainen tapahtuma on elämässä, ettei sitä vuodessa selvitä. Jos koskaan täysin. Mysteerihän se on.
   On tapahtunut paljon hyvääkin. Vaikka serkun naimisiinmeno ja tuttavien lakkiaiset ja omat synttärit ja muiden juhlimiset ja juhlatunnelmat ovat olleet mukavaa seurattavaa, niin kyllä jokainen toisen ihmisen onnen hetki on kouraissut syvältä sisimmästä. Muilla on nyt elämänsä onnellisimmat hetket käsillä. Näissä tilaisuuksissa Essi vääjäämättä tulee mieleen. Ei varsinaisesti suruna, pikemminkin haikeutena. Essikin olisi voinut olla mukana monissa tilaisuuksissa, missä olen kevään ja kesän aikana käynyt. Tai ainakin niistä olisi jälkikäteen voinut Essin kanssa puhelimen välityksellä jutella.
   Mistä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka mieltä on myös tummentanut viime aikoina: puhelinystävyys! Essillä ja minulla oli läheisen fyysisen ystävyyden lisäksi myös vankka puhelinystävyys. Soittelimme monta kertaa viikossa ja jaoimme kuulumisia puolin ja toisin ja jauhoimme paskaa. Sellaista tavanomaista turinaa. Monena päivänä viikossa, viidentoista vuoden ajan. Vuosi sitten keväällä puhelujen aiheet kutistuivat täysin ymmärrettävästi Essin sairauteen, kesällä etenkin. Kesän loppua kohti puhelut alkoivat harveta, kunnes ne lopulta loppuivat kokonaan. Essi oli vielä elossa, mutta me ei enää soiteltu. Elokuun 8. päivän jälkeen tämä kaikki olikin sitten jo täysin mahdotonta.
   Tällä hetkellä ei ole ketään niin läheistä ystävää, jonka kanssa voisi jutella niitänäitä. Ystäviä on paljon ympärillä, mutta Essin kaltaista puhelinystävää ei ole. Eikä varmaan tulekaan, ei ainakaan samanalista. Koskaan. Taas yksi asia, mitä jään suuresti kaipaamaan.
   Ensi sunnuntaina Essin kuolemasta tulee kuluneeksi tasan yhdeksän kuukautta. Taas näitä tiettyjä etappeja matkan varrella, jotka jollain lailla tulevat merkkaamaan kulunutta aikaa. En taaskaan oikein tiedä onko yhdeksän kuukautta pitkä vai lyhyt aika. Toisaalta pitkä aika tapahtumien suhteen, mitä on tapahtunut kuoleman jälkeen kaikkialla ympärillä - pieni taas viidentoista yhteisen ystävyysvuoden mittakaavassa. Mutta näinä yhdeksänä kuukautena ei ole ollut yhtäkään päivää, ettei Essi olisi jollain muistunut mieleen. Edelleen Essi on päivittäin ihan hirveän paljon mielessä kaikessa tekemisessä.
   Olin tänään pikkusiskoni kanssa katsomassa Pahatar-elokuvaa. Leffaa katsoessa tuli monesti ihan kyyneliä poskille, kun tiedostin miten paljon Essi olisi elokuvasta nauttinut. Ja muistan miten puhuimme vuosi sitten kuinka jännittävä ja erikoinen valinta Angelina Jolie oli Pahattaren rooliin, kun vuosi sitten elokuvasta alettiin kohista julkisuudessa. Muistan myös miten Essi kovaan ääneen julisti, että leffa mennään ehdottomasti yhdessä katsomaan. No, ei sitten koskaan ehditty mennä.
   Nämä ovat näitä pakollisia hetkiä, joita on tullut ja tulee vielä lukemattomia. Niitä ei voi paeta, ja jos alkaa itkettämään, niin sitten itketään. On tää perkele niin väärin ja vaikea asia käsitellä. Eteenpäin mennään, mutta Essi mielessä ja muistoissa.