Kesä on täällä ja aurinko paistaa, lomakin alkaa kohtapuoliin! Jihuu!
Jihuu?
Niin, ei tässä mitenkään taivaissa olla, vaikka kesäloma alkaakin. Ei tosin masentuneitakaan. Elän tällä hetkellä jotain limbovaihetta. En varsinaisesti innostu asioista, enkä kyllä hirveästi jaksa mitään ylimääräistä. Töissä käyn neljä päivää viikossa, muina päivinä lepäilen ja tunnustelen maailman menoa. Mitään mega-ahdistuksiakaan ei ole tullut. Mielialalääkkeen lopetuksen johdosta sydämentykytykset ovat kyllä lisääntyneet, eikä mahajännitys ja rupluttelu ole kadonnut mihinkään. Mahan vointi stressaa tällä hetkellä ehkä eniten. No, kävin tänään sentään lääkärillä taas valittamassa vaivoistani. Parit perusteellisemmat verikokeet otetaan ja mietitään sitten vielä sitä viimeistä oljenkortta eli paksusuolen tähystystä. Letku perseessä, tähän sitä on sitten kenties lopulta tultu voinnin kanssa!
Kulunut kevät ja alkanut kesä on ollut raskasta aikaa. Jotenkin tässä matkan varrella on kokonaiskuva kaikesta tapahtuneesta hiljalleen vasta valjennut. Mitä onkaan tapahtunut, mitkä ovat olleet sen vaikutukset minussa itsessäni ja ympäröivässä maailmassa - kaikki nämä vasta nyt keväällä selkiytyneet. Selkiytyneet, muttei vieläkään täysin selvinneet. Kyllä parhaan ystävän ennenaikainen kuolema sellainen tapahtuma on elämässä, ettei sitä vuodessa selvitä. Jos koskaan täysin. Mysteerihän se on.
On tapahtunut paljon hyvääkin. Vaikka serkun naimisiinmeno ja tuttavien lakkiaiset ja omat synttärit ja muiden juhlimiset ja juhlatunnelmat ovat olleet mukavaa seurattavaa, niin kyllä jokainen toisen ihmisen onnen hetki on kouraissut syvältä sisimmästä. Muilla on nyt elämänsä onnellisimmat hetket käsillä. Näissä tilaisuuksissa Essi vääjäämättä tulee mieleen. Ei varsinaisesti suruna, pikemminkin haikeutena. Essikin olisi voinut olla mukana monissa tilaisuuksissa, missä olen kevään ja kesän aikana käynyt. Tai ainakin niistä olisi jälkikäteen voinut Essin kanssa puhelimen välityksellä jutella.
Mistä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka mieltä on myös tummentanut viime aikoina: puhelinystävyys! Essillä ja minulla oli läheisen fyysisen ystävyyden lisäksi myös vankka puhelinystävyys. Soittelimme monta kertaa viikossa ja jaoimme kuulumisia puolin ja toisin ja jauhoimme paskaa. Sellaista tavanomaista turinaa. Monena päivänä viikossa, viidentoista vuoden ajan. Vuosi sitten keväällä puhelujen aiheet kutistuivat täysin ymmärrettävästi Essin sairauteen, kesällä etenkin. Kesän loppua kohti puhelut alkoivat harveta, kunnes ne lopulta loppuivat kokonaan. Essi oli vielä elossa, mutta me ei enää soiteltu. Elokuun 8. päivän jälkeen tämä kaikki olikin sitten jo täysin mahdotonta.
Tällä hetkellä ei ole ketään niin läheistä ystävää, jonka kanssa voisi jutella niitänäitä. Ystäviä on paljon ympärillä, mutta Essin kaltaista puhelinystävää ei ole. Eikä varmaan tulekaan, ei ainakaan samanalista. Koskaan. Taas yksi asia, mitä jään suuresti kaipaamaan.
Ensi sunnuntaina Essin kuolemasta tulee kuluneeksi tasan yhdeksän kuukautta. Taas näitä tiettyjä etappeja matkan varrella, jotka jollain lailla tulevat merkkaamaan kulunutta aikaa. En taaskaan oikein tiedä onko yhdeksän kuukautta pitkä vai lyhyt aika. Toisaalta pitkä aika tapahtumien suhteen, mitä on tapahtunut kuoleman jälkeen kaikkialla ympärillä - pieni taas viidentoista yhteisen ystävyysvuoden mittakaavassa. Mutta näinä yhdeksänä kuukautena ei ole ollut yhtäkään päivää, ettei Essi olisi jollain muistunut mieleen. Edelleen Essi on päivittäin ihan hirveän paljon mielessä kaikessa tekemisessä.
Olin tänään pikkusiskoni kanssa katsomassa Pahatar-elokuvaa. Leffaa katsoessa tuli monesti ihan kyyneliä poskille, kun tiedostin miten paljon Essi olisi elokuvasta nauttinut. Ja muistan miten puhuimme vuosi sitten kuinka jännittävä ja erikoinen valinta Angelina Jolie oli Pahattaren rooliin, kun vuosi sitten elokuvasta alettiin kohista julkisuudessa. Muistan myös miten Essi kovaan ääneen julisti, että leffa mennään ehdottomasti yhdessä katsomaan. No, ei sitten koskaan ehditty mennä.
Nämä ovat näitä pakollisia hetkiä, joita on tullut ja tulee vielä lukemattomia. Niitä ei voi paeta, ja jos alkaa itkettämään, niin sitten itketään. On tää perkele niin väärin ja vaikea asia käsitellä. Eteenpäin mennään, mutta Essi mielessä ja muistoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti