Pieniä asioita

Pahimpien myrskyjen läpikäyneenä tuuli on hieman tyyntynyt, eikä meri vello enää ihan niin valtoimenaan kuin syksyllä akuutimman ahdistuksen keskellä. Tasapainoa on alkanut löytyä. Mutta Essi ei ole mihinkään kadonnut. Mielessä hän on edelleen - joka päivä.
   Essi muistuu mieleen milloin mistäkin. Saatan avata jääkaapin ja näen siellä soijapurkin. Sydän muljahtaa rinnassa, kun muistan miten teimme Essin kanssa riisipalloja ja kastoimme niitä soijaan sinä viimeisenä lauantai-iltana, kun Essin näin elossa. Yhtenä päivänä siivoilin muuton jäljiltä kaappiin tungettuja laatikoita ja löysin sieltä kaksi pikkusiskopuoleni tekemää piirustusta. Toisessa oli Essi ja toisessa minä. Piirustukset hymyilyttivät. Sitten löysin lukioaikaisia kaverikirjoja, vuosikirjoja ja lopulta Essin ja minun vanhojentanssikuvan. Itkuhan siinä tuli - itseasiassa pitkään aikaan. Hetkellisesti tuntui taas ihan käsittämättömältä, että Essi on kuollut eikä enää langan päässä. Olisin normaalisti soittanut Essille ja nauranut meidän kuvan löytämisestä hänelle. Nyt jäi tämä soitto taaskin tekemättä.
   Uusia ystäviä on löytynyt vierella paljon Essin kuoleman jälkeen, mutta yksikään ei ole vielä edennyt niin pitkälle, että ottaisin puhelimen käteeni ja soittaisin. Kyllä sekin aika koittaa joku päivä, mutta ihan vielä en tunnu olevan valmis. Vaikkakin kyse on puhelusta, niin itselleni se on iso juttu.
   Elämä on pieniä asioita ja pieniä hetkiä. Tänään yksi ilon ja onnellisuuden hetki oli mukava kahvitteluhetki töissä työkavereiden kanssa. Ikävä hetki oli töistä palaaminen pimeässä talvisäässä, kun muistin ettei Essiä taas olekaan olemassa. Toinen ilon hetki oli aamulla, kun sain hankkimani Elisa Viihteen digiboksin toimimaan. Toinen ikävä hetki oli, kun sain maksumuistutuksen verkkokaupasta unohtamastani laskusta.
   Miten onkin, että suurin osa ikävistä asioista, mitä ympärillä tapahtuu, on jotenkin kytköksissä tähän surutyöhön ja selviytymiseen? Olen normaalisti ehdottoman tarkka ja luotettava maksaja, mutta olinpa unohtanut verkkokaupan laskun maksaa. Miksi? Koska tässä nyt on ollut niin paljon mielessä Essin kuoleman jälkeen...
   Kuinkahan kauan tätä syytä voi käyttää? Onko sille aikarajaa?
   Tänään töistä lähtiessäni tuntui taas se tuttu tunne sisälläni, että kohta taitaa tulla itku. Kotioven avattua se tulikin. Tarkkaa syytä en tiedä. Tänään nyt vaan oli se hetki, että piti tirauttaa. Päivä meni muuten oikein mukavasti töiden parissa. Itku ei ota eikä katso aikaa eikä paikkaa tullessaan. Se saattaa tulla milloin tahansa, sen kummemmin varoittelematta. Hieman sitä pystyn edelleen säätelemään. Mutta tunnistan kyllä sen tunteen, kun se pitää päästää ulos. Ja kuten sata ja yksi kertaa aiemminkin todenneena, itku auttaa aina. Itseasiassa tämän iltaisen itkun jälkeen havahduin kirjoittamaan tätä postausta, joka tulee normaalista postausrytmistä poiketen tiistaina.
   Rytmi blogin päivittämiseen on muutenkin tässä muuttunut ja muuttumassa. Kirjoittelen jatkossa silloin kun siltä tuntuu, enkä päivitä automaattisesti sunnuntaisin. Nyt kun elämä on hieman saanut rauhallisemman vauhdin, niin kirjoitettavaa ja ajatuksia ei ihan niin tiiviiseen tahtiin päähän singahtele, että niitä saisi joka sunnuntai systemaattisesti kirjattua ylös.
   Menen nyt maksamaan sen pirun laskun...

Taukoa tuskasta

Surutyö on moninaista ja vaihtelevaa, se on nyt tullut huomattua. Joulun aika meni ahdistuksessa ja pahoinvoinnissa ihan omalle tasolleen, voimat olivat todella minimissä henkisesti. Uusi vuosi tuntui helpommalta.
   Nyt kun olen palannut takaisin töihin ja arki on katkonaisten viikkojen jälkeen alkamassa rullaamaan normaalirytmiinsä, elämä tuntuu taas kääntyneen parempaan suuntaan. Eilen satoi pieni kerros luntakin maahan, se valaisee yleismaisemaa kummasti. Valaisu kohdistuu myös mielen sopukoihin. Syksy ja loppuvuosi oli kyllä synkkää aikaa, valon määrän ja mielen voinnin puolesta.
   Tuntuu helpottavalta tajuta, ettei tuskaisuus ja ahdistus suremisessa ole kokoaikaista, vaikka kaikki ympärilläni on sitä aina toitottanutkin. Mutta ahdistunut ihminenhän ei kykenekään ihan täysin vastaanottamaan hyviäkään neuvoja, vaan ahdistunut on päättänyt kivenkovaan olevansa ahdistunut. Kyllä hyvät neuvot kuullaan ja pyritään järkeilemään, ehkä jopa tajuamaankin, että järjellisesti asia on kuten muut sanovat. Mutta jokin siellä mielen sopukoissa usein pistää kampoihin ja on toista mieltä.
   Olen nyttemmin jaksanut tehdä enemmän asioita. Lamaantuneen ja passivoituneen paikoillaan pysymisen sijaan olen noussut ja tehnyt juttuja: olen leiponut, kirjoitellut Facebookiin ahkerasti, käynyt töissä, suunnitellut sisustuksen uusimista, ostanut uusia tavaroita kämppääni (mm. uudet verhot olohuoneeseen, uuden matonpätkän, leivontavälinteitä alati karttuvaan leivontavälinekokoelmaani) ja niin edespäin. Lisäksi aloitin tällä viikolla meditaation, ja sain aikaiseksi vihdoin ja viimein käydä poistattamassa alaselässäni olleen helposti vaatteita vasten hankaavan luomen. Näennäisesti pieniä asioita, mutta väsyneenä ja ahdistuneena nämä pienet asiat tuntuvat hyvinkin merkittäviltä. Elämä todellakin koostuu pienistä asioista.
   Täysin tietoisena siitä, että suru ottaa taas synkemmän muotonsa jossain vaiheessa pyrin silti nauttimaan täysillä hyvistä hetkistä. Hyvät ja hymyt huulille tuovat hetket eivät omalla kohdallani ole olleet mitenkään erityisen ajankohtaisia viime vuoden aikana. Olen pyrkinyt myös tietoisesti päästämään irti syyllisyydentunteesta, joka oman hyvän päivän tai hyvän olon tunne joskus saattaa nostaa pintaan. Ihan kuin en oikeasti saisi nauttia elämästä ja iloita asioista, vaikka teenkin surutyötä! En usko, että Essi olisi halunnut läheistensä vellovan jatkuvassa lamauttavassa surussa. Luulen ja ainakin toivon, että Essi on tällä hetkellä tyytyväinen siitä, että pystyn jatkamaan elämääni ilman häntäkin. Se, että nyt tuntuu hyvältä ja jaksan aidosti nauttia asioista, ei tarkoita sitä, ettenkö Essiä surisi tai ettenkö ikävöisi ystävääni tai etteikö hän olisi ollut tärkeä ihminen. Surra voi myös ilon kautta.
   Essi on ihan joka päivä tiiviisti mielessäni ja kulkee kaikkialla mukanani, missä ikinä liikunkin. Essi on enemmän läsnä arjessani nyt kuin koskaan aiemmin yhteisten vuosiemme aikana. Nyt enää henkisellä tasolla, mutta sitäkin voimakkaampana.
   Minä todellakin tarvitsin tätä pientä henkistä taukoa tuskasta, joka tuntui vievän kaikki voimat vuoden lopulla. Välillä on saatava aidosti hengittää ja levähtää. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista eikä kokoaikaista unelmaa, mutta ei sen kuluttavaa ja repivää painajaistakaan tarvitse kokoaikaisesti olla. Ihminen tarvitsee breikin. Happea on saatava, että jaksaa hengittää. Joulua kohden tuntui hetkittäin siltä, että meinaa happi oikeasti loppua.
   En tiedä johtuiko keskiviikkoisen meditaation jälkeinen silmien avautuminen ja yllättävän skarppi olo pelkästään meditaatiosta, mutta tunnin jälkeen tunsin kuin olisin jotenkin avannut silmäni enemmän auki. Ympäristö tuntui jotenkin terävämmältä eikä ilma ympärillä tuntunut niin raskaalta. Mene ja tiedä. Jotain kuitenkin tapahtui, sillä olo oli ihan erilainen tunnin jälkeen. Ehkä ohjattu meditointi avasi jotain sisälläni, mikä oli jo kenties raollaan?
   Mihin kaikkialle tie vielä viekään? Missä olen vuoden päästä? Kuka olen vuoden päästä?
   Kysymyksiä, kysymyksiä...
   Ennen kuin saan vastauksia, hengitän taas pari kertaa syvään ja ryhdyn askareisiin.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Nyt kun joulun sai alta pois, niin heti samaan syssyyn tuli uusi vuosi ja sen tuomat henkiset haasteet. Yllättäen uusi vuosi sujui ihan hyvin, ilman sen kummempia ahdistuksia. Ehkä joulun henkinen suoriutuminen edesauttoi uudenvuoden ahdistusta. Mutta kyllähän uudenvuoden aatto haikea oli tunnelmaltaan, se nyt oli selvä.
   Uutena vuotenahan on tapana luoda katsaus menneeseen vuoteen ja sen tapahtumiin. On sanomattakin selvää, ettei edellisvuosi tule jäämään historiaan vuotena, jonka mielellään muistaa tai johon olisi liittynyt paljon hyviä muistoja. Toki niitäkin on, mutta kyllä ne pahasti huonojen muistojen jalkoihin jäävät. Vuosi 2013 tulee olemaan aina se vuosi, kun Essi sairastui syöpään ja lopulta menehtyi.
   Vuosi sitten istuskelin Essin kanssa täällä asunnollani ja toivoimme tulevasta vuodesta parempaa, kun edellinen vuosi oli henkisesti aika raskas molemmille. Oli vastoinkäymisiä, oli omilleen muuttaminen ja Essin oireilu ennen syöpädiagnoosia oli voimistunut vuoden 2012 syksyllä, josta olin aika huolestunut. Ja tietenkin ikuisesti mieleen porautunut Essin lause "Musta tuntuu että seuraavana vuonna joku tosi tärkeä henkilö kuolee..." jäi elämään omaa elämäänsä. Loppu onkin sitten historiaa...
   Haikeus siitä, ettei toiveemme toteutuneetkaan, oli aikamoinen. Kävi täysin päinvastoin: vuodesta 2013 muodostui kaikille Essin läheisille ihmisille suoranainen painajainen. Viha tästä kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta ja epäonnesta nousee aina välillä pintaan, ja annan sen myös tulla. Minulla ja muilla Essin läheisillä on täysi oikeus olla tästä kaikesta vihainen. Ja onhan se epäoikeudenmukaista, että 31-vuotias terve nuori nainen menehtyy sairauteen, jonka pitäisi koitua vanhojen mummojen kohtaloksi vanhuusvuosina! Selasin yhtenä päivänä vuosien 2006-2010 nuorten aikuisten (20-34-vuotiaat) syöpätilastoja. Tässä listassa kohderyhmästä vain vaivaiset 2 ihmistä oli sairastunut Essin sairastamaan kohdunrungon syöpään. Näistä henkilöistä molemmat olivat selvinneet. Tuli tippa linssiin ajatellessani, että seuraavien vuosien tilastoissa Essi tulee olemaan näkyvillä sekä sairastuneissa että kuolleissa. Mikä tilastollinen harvinaisuus. Ja juuri Essin piti osua tähän tilastoihmeeseen!
   Taas tuli muistutus siitä, että se harvinainen tilastoihme voi sattua ihan sinun lähellesi. Mikään ei ole varmaa ja itsestäänselvää. Eikä kukaan loppupeleissä ole turvassa. Mitä vain voi tapahtua kenelle vain.
   Tästä voisi katkeroitua ja ahdistua loppuiäksi ja saada itsensä sellaiseen henkiseen solmuun, ettei solmua saisi avattua taitavinkaan terapeutti. Tässä teille kaikille lukijoille kuitenkin uutinen: minä en aio katkeroitua enkä ahdistua loppuelämäkseni tästä kaikesta paskasta, mitä Essin kohtalo toi tullessaan! En todellakaan.
   Nyt kun uusi vuosi alkoi ja huomasin ahdistukseni laantuneen ja ruokahaluni jokseenkin palanneen, päätin aloitella elämäntaparemonttia, josta terapeuttini kanssa olen pitkään keskustellut. Sain loppuvuoden levätä ja käsitellä Essin tuomia henkisiä lukkoja ja pohjamutia. Koen, että nyt olisi hiljalleen aika, painottaen hiljalleen, aloittaa uutta elämää, koska sellainenhan minun on aloitettava: elämä ilman Essiä.
   Tavoitteenani on aloittaa jooga ja meditaatio tässä ihan lähiaikoina. Uskon vahvasti niiden auttavan omassa ahdistuksessani. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen olisi omalla kohdallani ehdottoman tärkeää, sen verran olen lukenut sen hyvistä vaikutuksista. Alan myöskin entistä enemmän kiinnittää huomiota syömiseeni. Syön jo nyt melko terveellisesti, mutta pidemmällä tähtäimellä haluaisin keskittyä vielä enemmän siihen, että saisin maksimoitua hyvää oloa myös ravinnosta. Hyvä entinen työkaverini ja taustalla toimiva "henkinen mentorini ja perseellepotkija" Anu on antanut lukemattoman määrän hyviä vinkkejä ja linkkejä, jotka ovat auttaneet minua ponnistelemaan oman hyvinvointini eteen. Anulle siitä iso kiitos.
   Oma hyvinvointihan tässä on tärkeintä omalla kohdallani. Terapian ja lukemattomien keskustelujen kautta olen alkanut hieman paremmin ymmärtää sitä tosiasiaa, että minä elän loppupeleissä itselleni, en muille. Olen oma yksittäinen persoona ja ihminen, joka elää omaa elämäänsä. Olen vuosia elänyt paljolti muiden ehdoilla ja mennyt virran mukana, sen kummemin pysähtymättä ja miettimättä, että onkohan tämä ja tuo ihan paras juttu omalle kohdalleni.
   Kun Essi sairastui ja lopulta menehtyi, tuo elämän virta, jos näin kliseisen runollisesti asian ilmaisee, katkesi kuin seinään ja minun oli pakko pysähtyä. Havaitsin paljon asioita, jotka olivat jääneet taustalle ja piiloon, syystä jos toisesta. Koska Essi oli niin iso ja merkittävä henkilö elämässäni, Essin menettäminen katkaisi hetkeksi suuren yhteyden kaikkeen ympäröivään. Oli kuin olisin ollut jossain limbon tapaisessa välitilassa. En ollut kuollut, mutten tuntenut oikein elävänikään. Tämä siis Essin kuoleman kriittisimmissä hetkissä.
   Välillä ahdistaa ihan hirveästi edelleen, mutta koen selkeästi enemmän sellaisia valonpilkahduksia, jotka kertovat, että olen selviämässä tästä. Ja ei tämä surutyö ja ahdistus ole jatkuvaa olotilaa. Nyt kun aloitin taas työtkin, koen yhä enemmän hyvän olon tunteita nähdessäni tuttuja ihmisiä. Toki yhä tulee aikoja, kun taas hetkeksi putoaa. On vain pakko rämpiä taas ylös sieltä kuopasta.
   Kuten olen aiemminkin todennut, Essi kävi oman helvettinsä läpi ja pääsi lopulta helpotukseen. Meidän tänne jäävien on vain pyristeltävä eteenpäin omassa helvetissämme. Onneksi täällä helvetissä ei ole jatkuva kuumotus ja pimeys.
   Tämän kaiken jo tapahtuneen vaikutus omaan henkiseen kasvamiseen on jo nyt niin havaittavaa ja merkittävää, että välillä ihan mykistyn, kun mietin miten erilainen ihminen olen kuin vuosi sitten. Anu hyvin muistutti minua, että tämä kaikki on käytävä läpi, sillä Essin kuolema ja sen tuomat myllerrykset ovat osa sitä matkaa, joka minun on oman itsenäni kuljettava. Näin oli tarkoitettu, vaikken jumalaan uskokaan. Erosin vuoden toiseksi viimeisenä päivänä kirkostakin.
   Mutta uskoa voi siitä huolimatta. Ja ennen kaikkea toivoa. Vaikkei viime vuoden toiveet toteuneetkaan, niin toivon nyt kuitenkin hetken henkistä hengähdystaukoa itselleni ja Essin vanhemmille. Toivon kaikkea hyvää kaikille läheisilleni, jotka ovat tässä matkassa olleet mukana.
   Mutta mitä tahansa eteen tuleekin, pitäisi muistaa se, että niin se elämä menee. Ei aina suunnitelmien mukaan. Eikä toiveiden.
   Hyvää ja ennen kaikkea parempaa uutta vuotta 2014 kaikille lukijoille!