Menee hyvin, menee kehnosti, menee hyvin, menee kehnosti. Surutyö on vuoristorataa, joka menee vauhdilla eteenpäin, välillä ylöspäin kivuten ja sitten vauhdilla alaspäin paahtaen. Yritän pysyä kyydissä, vaikka se vaikeaa välillä onkin.
Tällä viikolla tuli alkuviikosta taas takapakkia, tai miten sen nyt kukin ilmaiseekaan. Ulkona vallitseva pimeys on alkanut toden teolla nyppiä, ja se tuntuu vetävän viimeisetkin energian rippeet, mitä kehossa vielä illalla töistä tullessa on. Alkuviikosta kun illalla pääsin kotiin, olin väsynyt ja mietin paljon Essiä. Ja itkin paljon. Maanantaisesta vuodatuksesta ei meinannut tulla loppua. Takautuvasti mieleen palasi taas muistoja Essin sairastumisesta ja alkuaikojen toiveikkuudesta, joka sittemmin muuttui epävarmuudeksi Essin tulevaisuudesta ja päättyi siihen, että istuin Essin hautajaisissa.
Kaikkea tapahtunutta on vieläkin paikoitellen täysin käsittämätöntä tajuta. Kohta tulee vasta vuosi täyteen siitä, kun Essin sairaus diagnosoitiin. Siitä alkoikin tämä kaikki ahdinko ja myllerrys. Vaikka asiat onkin nyt paremmalla laidalla kuin loppuvuodesta, huomattavasti paremmin, suru ei ole kadonnut mihinkään, eikä ahdistuskaan. Siellä ne molemmat ystäväni odottavat päivää, kun tulevat taas vierailemaan.
Keskiviikkona sain onneksi lähetettyä kamuni taas hetkeksi matkoihinsa.
Puhuin terapeutilleni siitä, miten surutyön aaltoliike on tihentynyt ja voimistunut. Viime vuoden pitkäaikaisemmat, tasaisen tappavat ahdistukset ovat nyttemmin lyhyempikestoisia, mutta todella voimakkaita. Tahti on siis hiljentynyt, mutta voimistunut tunneasteikolla. Näillä mennään.
Yksi seikka, mihin toivoisin muutosta, on fiilissuodatin, joka tuntuu loistavan poissaolollaan. Ennen tätä kaikkea paskaa minulla oli vielä filtteri, jolla pystyin kutakuinkin järkevästi säätelemään ikävien asioiden ja tunteiden omaksumisvolyymiä (uusi sana suomenkieleen?). Nyttemmin tuntuu, että kaikki ikävä uutinen ja takaisku menee suodattamatta läpi ja vetää samantien mielen matalaksi. Teflonpinta on toistaiseksi vielä kadoksissa, haluaisin sen takaisin. Elämässä tapahtuu ikäviä asioita, mutta en minä ennen jokaisesta pienestä takaiskusta ahdistunut ja mennyt voimattomaksi. Enkä ennen koko maailman murheita harteillani kantanut. Nyt kannan, ainakin ajoittain. Niinkuin ei omassa taakassa olisi tarpeeksi kannettavaa.
Kaikki kuuluu asiaan ja prosessiin, tiedetään. Mutta aina saa mouhota, eikö niin? Tämä kaikki on minulle uuden asian, eli todellisen surutyön, seuraamista ja havainnointia.
Olen myös löytänyt hieman uusia puolia itsestäni tämän myllerryksen keskellä. Minussa asuu sittenkin pieni kiukuttelija, vaikka välillä tuntuu, etten osaa kiukutella tai raivota ollenkaan. Kyllä kotona välillä tulee itsekseen kiukuteltua. Enemmänkin kyllä voisi varmaankin...
Pääsisipä metsään huutamaan ja raivoamaan. Tai mökille halkoja hakkaamaan. Missä sitä voisi rauhassa ja hyvällä omallatunnolla raivota ilman ulkopuolisten ihmettelyä? En ihan viitsi halkoja alkaa olohuoneessani hakkaamaan. Eikä työtovereille oikein viitsi kiukutella.
No, niin tai näin, missioni on nyt loiventaa vuoristoradan matkaa tasaisemmaksi, löytää kadonnut tefloni ja keksiä vaihtoehtoisen aggressionpurkamismenetelmän halonhakkaamiselle.
Missio alkaa än-yy-tee-NYT!
torstai 20. helmikuuta 2014
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Kyllä
Eilen tapahtui aika paljon. Eilen tuli kuluneeksi viisi kuukautta Essin kuolemasta. Essin vanhemmat tulivat käymään kahvilla äitini luona Leppävaarassa ihanan Roosa-koiransa kanssa. Kahvittelu meni ihan mukavissa merkeissä, ei me Essiä juurikaan muisteltu, vaikkakin viiden kuukauden aika kuolemasta käväisi kyllä keskusteluissa.
Kahvittelusta lähdin suoraan työkaverini - ja nyttemmin hyvän ystäväni - Ellin kutsumana ravintola Sipuliin viettämään Bossanova-aiheista brasilialaista teemailtaa. En tuntenut tilaisuudesta muuta kuin Ellin. Ruoka oli hyvää ja elävä musiikki miellyttävää. Huomasin nauttivani tilaisuudesta täysin. Taas yksi muutosaskel otettu.
Vanha Joni olisi kierrellen kaarrellen hyväntahtoisesti kieltäytynyt tai keksinyt jonkin tekosyyn olla menemättä tilaisuuteen. En tunne sieltä kuitenkaan ketään ja tunnen oloni vaivaantuneeksi. Ja sitä rataa. Mutta minä menin kuitenkin ja esittelin itseäni ihmisille, joita en ollut koskaan aiemmin tavannut. Ja pystyin juttelemaan ventovieraiden kanssa ilman sen kummempia sosiaalisia lukkoja. Mitä on tapahtunut?
Kun sain Elliltä kutsun, tiesin jo heti sitä Facebookista lukiessani, että minun on mentävä tilaisuuteen. Miksi? Eihän minun olisi millään muotoa ollut pakko mennä sinne, tuntemattomien ihmisten sekaan pönöttämään. Sehän on perin vaivaannuttavaa ja epämiellyttävää. Vai onko?
Minä tiesin, että tämä tilaisuus oli tilaisuus tulla taas yksi askel ulos siitä kuoresta, joka on estänyt minua kokemasta uusia asioita ja tavata uusia ihmisiä. Mitään muutosta ei koskaan tapahdu, jos on koskaan käy missään enkä tapaa uusia tyyppejä. Toki olisi helppoa möllöttää kotona leffoja katsellen, mutta pidemmän päälle se ei ole paras mahdollinen vaihtoehto elämiseen. Essin poistuttua kuvioista elämäni on muuttunut niin paljon, että sosiaaliset kanssakäymiset ovat elinehto. Välillä on pakotettava itsensä ulos mukavuusalueelta kokemaan ja tapaamaan uusia asioita ja ihmisiä. Ei se niin kamalaa ole, eilen tuli tämä huomattua. Päinvastoin!
Pienin askelin ja vähin annoksin huomaan nauttivani uusista asioista ja kokemuksista. Terapeuttini mukaan kannattaa kokeilla uusia asioita ja tavata uusia ihmisiä rauhallisessa tahdissa. Välillä sitä tuppaa innostumaan ehkä hieman liikaakin ja olisi valmis menemään ja tekemään ja ostamaan kaikkea mahdollista. Tässä olotilassa ja elämäntilanteessa on kuitenkin hyvä edetä rauhallisesti ja pienin askelein. Mihinkään ei ole kiire - se pitäisi muistaa. Joogan voi aloittaa myöhemminkin ja kaikkia elämän uusia ihmisiä ei tarvitse tavata saman viikon aikana.
Suru ja ahdistus nostaa päätään aina välillä, vaikka pääsääntöisesti elämä rullaakin nyt ihan hyvin. Se kuuluu asiaan ja annan sen mennä niin. Sosiaaliset kontaktit ja uudet kokemukset kuitenkin auttavat jaksamisessa ihan hirveästi. Ne ovat todella merkittävä osa toipumista. Yksin kotona möllääminen ei edistäisi paranemista läheskään yhtä tehokkaasti, jos lainkaan. Nyt ei parane jäädä kuoppaan makaamaan, jos ympäriltä satelee mahdollisuuksia nousta sieltä ylös.
Välillä kannattaa pakottaa itseään ja astua ulos mukavuusalueelta, vaikka se tuntuisikin aluksi arveluuttavalta. Se voi lopulta kuitenkin palkita yllättävänkin anteliaasti. "Kyllä minä voin tulla" avaa taatusti enemmän uusia ovia ja mahdollisuuksia kuin "En mä taida viitsiä".
Kahvittelusta lähdin suoraan työkaverini - ja nyttemmin hyvän ystäväni - Ellin kutsumana ravintola Sipuliin viettämään Bossanova-aiheista brasilialaista teemailtaa. En tuntenut tilaisuudesta muuta kuin Ellin. Ruoka oli hyvää ja elävä musiikki miellyttävää. Huomasin nauttivani tilaisuudesta täysin. Taas yksi muutosaskel otettu.
Vanha Joni olisi kierrellen kaarrellen hyväntahtoisesti kieltäytynyt tai keksinyt jonkin tekosyyn olla menemättä tilaisuuteen. En tunne sieltä kuitenkaan ketään ja tunnen oloni vaivaantuneeksi. Ja sitä rataa. Mutta minä menin kuitenkin ja esittelin itseäni ihmisille, joita en ollut koskaan aiemmin tavannut. Ja pystyin juttelemaan ventovieraiden kanssa ilman sen kummempia sosiaalisia lukkoja. Mitä on tapahtunut?
Kun sain Elliltä kutsun, tiesin jo heti sitä Facebookista lukiessani, että minun on mentävä tilaisuuteen. Miksi? Eihän minun olisi millään muotoa ollut pakko mennä sinne, tuntemattomien ihmisten sekaan pönöttämään. Sehän on perin vaivaannuttavaa ja epämiellyttävää. Vai onko?
Minä tiesin, että tämä tilaisuus oli tilaisuus tulla taas yksi askel ulos siitä kuoresta, joka on estänyt minua kokemasta uusia asioita ja tavata uusia ihmisiä. Mitään muutosta ei koskaan tapahdu, jos on koskaan käy missään enkä tapaa uusia tyyppejä. Toki olisi helppoa möllöttää kotona leffoja katsellen, mutta pidemmän päälle se ei ole paras mahdollinen vaihtoehto elämiseen. Essin poistuttua kuvioista elämäni on muuttunut niin paljon, että sosiaaliset kanssakäymiset ovat elinehto. Välillä on pakotettava itsensä ulos mukavuusalueelta kokemaan ja tapaamaan uusia asioita ja ihmisiä. Ei se niin kamalaa ole, eilen tuli tämä huomattua. Päinvastoin!
Pienin askelin ja vähin annoksin huomaan nauttivani uusista asioista ja kokemuksista. Terapeuttini mukaan kannattaa kokeilla uusia asioita ja tavata uusia ihmisiä rauhallisessa tahdissa. Välillä sitä tuppaa innostumaan ehkä hieman liikaakin ja olisi valmis menemään ja tekemään ja ostamaan kaikkea mahdollista. Tässä olotilassa ja elämäntilanteessa on kuitenkin hyvä edetä rauhallisesti ja pienin askelein. Mihinkään ei ole kiire - se pitäisi muistaa. Joogan voi aloittaa myöhemminkin ja kaikkia elämän uusia ihmisiä ei tarvitse tavata saman viikon aikana.
Suru ja ahdistus nostaa päätään aina välillä, vaikka pääsääntöisesti elämä rullaakin nyt ihan hyvin. Se kuuluu asiaan ja annan sen mennä niin. Sosiaaliset kontaktit ja uudet kokemukset kuitenkin auttavat jaksamisessa ihan hirveästi. Ne ovat todella merkittävä osa toipumista. Yksin kotona möllääminen ei edistäisi paranemista läheskään yhtä tehokkaasti, jos lainkaan. Nyt ei parane jäädä kuoppaan makaamaan, jos ympäriltä satelee mahdollisuuksia nousta sieltä ylös.
Välillä kannattaa pakottaa itseään ja astua ulos mukavuusalueelta, vaikka se tuntuisikin aluksi arveluuttavalta. Se voi lopulta kuitenkin palkita yllättävänkin anteliaasti. "Kyllä minä voin tulla" avaa taatusti enemmän uusia ovia ja mahdollisuuksia kuin "En mä taida viitsiä".
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
Suru on kunniavieras
JENNI VARTIAINEN: Suru on kunniavieras (http://www.youtube.com/watch?v=aH5IHctY2hg&feature=kp)
Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan
Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan
Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Ei ostaa voi miljoonin markoin
Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan
* * * * *
Vaikuttavat lyriikat Jennin biisissä. Tekstin takana ilmeisesti Mariska. Joko Mariska on itse kokenut suurta surua tai sitten hänellä on ilmiömäiset lyyriset taidot, mutta selvästi ollaan asian ytimessä tekstin puolesta. Allekirjoitan ihan kaiken mitä biisissä lauletaan.
Kun itselläni on menossa ensimmäinen merkittävä menetys elämässäni, niin surun olemus on hieman jäänyt epätietoisuuden jalkoihin. En aiemmin ihan tarkalleen tiennyt miten surraan tai miltä se tuntuu. Nyt tiedän.
Ja Jennin biisin kautta vielä enemmän. Huojentavaa, että Jennikin toteaa "tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet..." Suru on kunniavieras, jota pitää kunnioittaa. Mutta se ei ole tullut jäädäkseen. Se käy vierailulla, mutta jatkaa sitten matkaansa, kunnes taas joku päivä tulee käymään.
Vuode on sijattu ja teepannu on porinavalmiudessa. Tervetuloa!
Kunhan nyt tämän yhden vieraan saisi kunnialla matkaan...
Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan
Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan
Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Ei ostaa voi miljoonin markoin
Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan
* * * * *
Vaikuttavat lyriikat Jennin biisissä. Tekstin takana ilmeisesti Mariska. Joko Mariska on itse kokenut suurta surua tai sitten hänellä on ilmiömäiset lyyriset taidot, mutta selvästi ollaan asian ytimessä tekstin puolesta. Allekirjoitan ihan kaiken mitä biisissä lauletaan.
Kun itselläni on menossa ensimmäinen merkittävä menetys elämässäni, niin surun olemus on hieman jäänyt epätietoisuuden jalkoihin. En aiemmin ihan tarkalleen tiennyt miten surraan tai miltä se tuntuu. Nyt tiedän.
Ja Jennin biisin kautta vielä enemmän. Huojentavaa, että Jennikin toteaa "tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet..." Suru on kunniavieras, jota pitää kunnioittaa. Mutta se ei ole tullut jäädäkseen. Se käy vierailulla, mutta jatkaa sitten matkaansa, kunnes taas joku päivä tulee käymään.
Vuode on sijattu ja teepannu on porinavalmiudessa. Tervetuloa!
Kunhan nyt tämän yhden vieraan saisi kunnialla matkaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)