Menee hyvin, menee kehnosti, menee hyvin, menee kehnosti. Surutyö on vuoristorataa, joka menee vauhdilla eteenpäin, välillä ylöspäin kivuten ja sitten vauhdilla alaspäin paahtaen. Yritän pysyä kyydissä, vaikka se vaikeaa välillä onkin.
Tällä viikolla tuli alkuviikosta taas takapakkia, tai miten sen nyt kukin ilmaiseekaan. Ulkona vallitseva pimeys on alkanut toden teolla nyppiä, ja se tuntuu vetävän viimeisetkin energian rippeet, mitä kehossa vielä illalla töistä tullessa on. Alkuviikosta kun illalla pääsin kotiin, olin väsynyt ja mietin paljon Essiä. Ja itkin paljon. Maanantaisesta vuodatuksesta ei meinannut tulla loppua. Takautuvasti mieleen palasi taas muistoja Essin sairastumisesta ja alkuaikojen toiveikkuudesta, joka sittemmin muuttui epävarmuudeksi Essin tulevaisuudesta ja päättyi siihen, että istuin Essin hautajaisissa.
Kaikkea tapahtunutta on vieläkin paikoitellen täysin käsittämätöntä tajuta. Kohta tulee vasta vuosi täyteen siitä, kun Essin sairaus diagnosoitiin. Siitä alkoikin tämä kaikki ahdinko ja myllerrys. Vaikka asiat onkin nyt paremmalla laidalla kuin loppuvuodesta, huomattavasti paremmin, suru ei ole kadonnut mihinkään, eikä ahdistuskaan. Siellä ne molemmat ystäväni odottavat päivää, kun tulevat taas vierailemaan.
Keskiviikkona sain onneksi lähetettyä kamuni taas hetkeksi matkoihinsa.
Puhuin terapeutilleni siitä, miten surutyön aaltoliike on tihentynyt ja voimistunut. Viime vuoden pitkäaikaisemmat, tasaisen tappavat ahdistukset ovat nyttemmin lyhyempikestoisia, mutta todella voimakkaita. Tahti on siis hiljentynyt, mutta voimistunut tunneasteikolla. Näillä mennään.
Yksi seikka, mihin toivoisin muutosta, on fiilissuodatin, joka tuntuu loistavan poissaolollaan. Ennen tätä kaikkea paskaa minulla oli vielä filtteri, jolla pystyin kutakuinkin järkevästi säätelemään ikävien asioiden ja tunteiden omaksumisvolyymiä (uusi sana suomenkieleen?). Nyttemmin tuntuu, että kaikki ikävä uutinen ja takaisku menee suodattamatta läpi ja vetää samantien mielen matalaksi. Teflonpinta on toistaiseksi vielä kadoksissa, haluaisin sen takaisin. Elämässä tapahtuu ikäviä asioita, mutta en minä ennen jokaisesta pienestä takaiskusta ahdistunut ja mennyt voimattomaksi. Enkä ennen koko maailman murheita harteillani kantanut. Nyt kannan, ainakin ajoittain. Niinkuin ei omassa taakassa olisi tarpeeksi kannettavaa.
Kaikki kuuluu asiaan ja prosessiin, tiedetään. Mutta aina saa mouhota, eikö niin? Tämä kaikki on minulle uuden asian, eli todellisen surutyön, seuraamista ja havainnointia.
Olen myös löytänyt hieman uusia puolia itsestäni tämän myllerryksen keskellä. Minussa asuu sittenkin pieni kiukuttelija, vaikka välillä tuntuu, etten osaa kiukutella tai raivota ollenkaan. Kyllä kotona välillä tulee itsekseen kiukuteltua. Enemmänkin kyllä voisi varmaankin...
Pääsisipä metsään huutamaan ja raivoamaan. Tai mökille halkoja hakkaamaan. Missä sitä voisi rauhassa ja hyvällä omallatunnolla raivota ilman ulkopuolisten ihmettelyä? En ihan viitsi halkoja alkaa olohuoneessani hakkaamaan. Eikä työtovereille oikein viitsi kiukutella.
No, niin tai näin, missioni on nyt loiventaa vuoristoradan matkaa tasaisemmaksi, löytää kadonnut tefloni ja keksiä vaihtoehtoisen aggressionpurkamismenetelmän halonhakkaamiselle.
Missio alkaa än-yy-tee-NYT!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti