Elämä pienet ilon aiheet voivat joskus olla todella pieniä. Huomasin äidin luona jokunen viikko sitten lihoneeni kaksi kiloa viime syksyn punnituksista, kun olo oli kauhein, mitä voi kuvitella. Essin suremisen ja sairauden seuraaminen vierestä verotti kiloja miltei neljä viime vuoden aikana. Ruokahalu tipahti kovimpien iskujen kohdilla todella minimiin ja vatsa oli sekaisin oikeastaan koko viime vuoden - enemmän tai vähemmän. Tähän päälle kaikki muut ruumiilliset oireet, jotka tekivät minut lähes hulluksi. Jossain vaiheessa olin aika varma, että olinkin hullu, kun tunsin yhtä sun toista oiretta yhdessä sun toisessa paikkaa kehoani, mutta kaikki testit näyttivät nollia ja puhtaita papereita.
Surutyö käy laihdutuksesta. Se ei ole terveellinen tapa laihtua, mutta melkein satavarma tapa onnistua siinä.
On käsittämätöntä, miten paljon suru voi verottaa ihmiskehoa. Aineenvaihdunta, joka itselläni on aina ollut varsin vilkasta, lähes tuplaantui viime vuoden aikana, mikä tarkoitti jatkuvaa vessassa ravaamista ja nestetasapainon ylläpitämistä. Piti juoda jatkuvasti, kun nestettä poistui kehosta monsuunisateiden verran päivässä. Ja se vähäinen ruoka, mikä aidosti maistui ja meni alas, tuli kyllä vauhdilla myös ulos. Pahinta oli ruokahaluttomuus. Tiesin, että pyttipannu ja Kievin kana olivat herkkuruokia työpaikan ruokalassa, mutta mikään ei tuntunut pakottamatta menevän alas.
Sydämentykytykset, hikoilu, vapina, ruokahaluttomuus, väsymys, itkuisuus, keskittymisvaikeudet... Miten helvetissä olen pystynyt pysymään tolpillani!? Ja käydä töissä? Jälleen kerran pakko vaan ihmetellä ja hämmästellä ihmiskehon ja -mielen uskomatonta kykyä pystyä toimimaan, vaikka tehot ovat punaisella ja ylikuormitus jyskyttää pääkopassa.
Nyt, kun elämä on hieman tasaantunut ja pahin vaihe tuntuu olevan takanapäin, väkisinkin katsahtaa taaksepäin ja miettii, mitä on taas tapahtunut. Jotenkin tässä surutyössä homma menee omalla kohdallani ainakin niin, että otan vastaan mitä eteen tulee, käyn sen läpi ja yhden etapin taas selvittäneenä pysähdyn hetkeksi ja käännä katseen taaksepäin: mitä oikein tapahtuikaan?
Kun asioita on tapahtunut surutyön aikana, olen alkanut hieman jo hahmottaa tätä koko systeemiä, että miten tässä toimitaankaan ja miten asiat oikein meneekään. No miten sitten toimin? Vaistolla ja pienellä paniikilla! Ja miten asiat sitten menevät? Ei harmainta aavistustakaan, ihan miten sattuu! Surutyössä ei ole logiikkaa tai ainakaan mitään kronologiaa. Fiiliksiä tulee ja menee, niitä ei voi mitenkään ennakoida. Yksi päivä saatan olla onnellinen, elossa oleva nuori mies uudet tiet ja ovet edessä häämöttämässä - toisena päivänä olo saattaa tuntua rekan alle jääneeltä.
Yhden asian olen surutyön aikana jo hieman oppinut: jos olo tuntuu rekan yliajamalta, avaan telkkarin tai kirjan tai käyn nukkumaan. Annan fiiliksen olla, enkä enää niinkään jumitu siihen, kuten aiemmin vielä viime vuonna tein. Olen hieman oppinut olemaan armollinen itselleni. Se prässi ja mankeli, minkä läpi tämä torso on ajettu, on sen verran hevi, etten aio enää kiskoa itseäni väkisin tekemään jotain hiphei-iloista ja mieltäylentävää, jos olo on kertakaikkiaan sellainen, että sormi pystyyn maailmalle ja verhot kiinni.
Putous-Antskunkin sanojen mukaan "miul on oikeus miun omiin tunteisiin". Niinhän se on. Jos vituttaa, niin sitten vituttaa, ja silloin vedetään ne verhot kiinni.
Seuraavana aamuna saattaa olla taas eri mies aamupalapöydässä. Ja usein onkin.
Ei kahta samanlaista päivää, ei todellakaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti