sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Aurinko paistaa, ihanaa!

Niin, vai onko?
   Jokavuotinen kevät tekee tulojaan ja valon määrä kasvaa. Mielen pitäisi kaiken järjen mukaan virkistyä ja heräillä kaamoksesta. Mitäs jos asia ei olekaan ihan niin? Mitä jos meikäläistä auringonvalo väsyttää ja ajatus ulkoilusta auringonpaisteessa tympii?
   Olen ollut aina hidas heräämään talviunesta, ja tänä vuonna tämä heräily tuntuu entistä vaikeammalta. Osasyynä on tietenkin kaikki viime vuoden aikana koettu paska. Toinen osasyy on ajallisesti lähestyvä Essin sairauden diagnoosin vuosipäivä. Samankaltaisia fiiliksiä noussut pintaan tässä lähiaikoina kuin vuosi sitten. Niin, ja Essin kuolemasta tuli viikko sitten kuluneeksi puoli vuotta. Ja tänään on kaiken kukkuraksi Essin syntymäpäivä. Uskon ja toivon, että vuoden päästä olotila on huomattavasti helpompi kuin nyt. Taas yhdet isot etapit käyty läpi. Ulkona lohdulliselta näyttävä auringonpaiste tuo hirmuisen määrän haikeutta. Sisimmässä tuntuu pieni pelko, että kaikki koettu alkaa taas uudestaan.
   Raskas ympäröivä ilma ja jatkuvasti jännittynyt vatsa ja niska-hartian seutu jumissa. Minun tutut ystäväni. Hetken aikaa ehdin jo hengähtää: tässäkö tämä oli? No ei ollut ei. Taas talsitaan siirapissa ja ollaan iloisia, että päivän päätteeksi pääsee nukkumaan. Uni maistuu edelleen, mutta herätessä ei ole mitenkään hilpeän rentoutunut olo. Kroppa jännityksessä. Tämä tietää, että käsittelen taas sisäisesti jotain tunnetta, jota en saa ulos. Se muhii oman aikansa, kunnes puhkeaa. Sitten olo hellittänee taas. Tilannetta helpottaisi aina huomattavasti se, kun tietäisi ajankohdan milloin olo helpottaa. Arpapeliä tämä on ja lottovoittoa odottelen.
   Annan itselleni aikaa, mutta kyllä tämä edestakaisin heilahteleva tunnemyrskyily raskasta on. Pitäisi olla sitäjatätä ja rentoutua ja antaa ajan parantaa ja hilipatiheijaa. Yritän koko ajan, välillä siinä jopa onnistuen. Mutta kun kroppa jumittaa, mieli jumittaa. Välillä turhautuminen tähän surutyöhön on melkoista. Eikö se voisi jo hellittää...?
   Ilmeisesti ei.
   Olen kahden työpaikan loukussa: käyn arkipäivisin palkallisessa työssä, josta pidän, mutta joudun pakon edessä tekemään myös toista työtä, josta ei makseta palkkaa. Vai onko tämä palkka jotain, minkä todellisen arvon tietää ja tajuaa joskus myöhemmin, ja palkka tulee muuna kuin rahana? Mene ja tiedä, nyt surutyö on kuitenkin raskasta puurtamista ilman rahallista korvausta. Voisi Kela jotain tästäkin kyllä mielestäni korvata... Toivottavasti olotilaan tulee työn puolesta hieman helpotusta, kun päätin radikaalisti tiputtaa itseni neljän työpäivän työviikkoon, kun alkukevät on tuntunut todella raskaalta ja väsyttävältä. Raja alkanut tulla taas vastaan töissä jaksamisen suhteen.
   Ystäväni Elli puhui, että surutyön vaiheissa minulla olisi kenties meneillään ns. loppurysäys, joka tavallaan nivoo yhteen surutyön vaiheita. Tosin mistä minun surutyöni lasketaan alkaneeksi? Essin kuolemasta vai Essin sairastumisesta? Ainakin alitajuntaisesti tein surutyötä jo viime keväänä ja kesällä, kun kaiken piti vielä mennä hyvin.
   Mutta kaiken ikävän tunteen ja fyysisen raskauden keskellä on vain todettava, että näin sen ilmeisesti kuuluu mennäkin. Paras ystäväni 15 vuoden ajalta menehtyi ja jätti aukon. Ei kai tässä kovin hyvältäkään voisi tuntua kaiken kokemamme jälkeen. Mutta kyllä tämä surutyö edelleen yksi iso mysteeri on, että miten se heittelee puolelta toiselle ja miten siihen ei pysty varautumaan koskaan.
   Yritän olla syyttämättä aurinkoa ja kevättä ankeasta olostani. Mutta toisten ihmisten pirteys ja positiivisuus ottaa välillä koville. En ole vielä päässyt tähän positiivisen ajattelun maailmaan niin täysin käsiksi, että osaisin kaiken kääntää heti hyväksi. Olkaa onnellisia, kun on aihetta onneen. Etsin tässä vielä omaa onneani ja tasapainoa.
   Voi sitä päivää, kun askeleet tuntuvatkin keveämmiltä ja mahajännitys hellittää. Kun elämä taas ilmestyy kuvioihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti