Ihmiskroppa on ihmeellinen, totean sen taas.
Sairastuin välittömästi Essin syntymäpäivien jälkeen sitkeään flunssaan. Olin Essin vanhempien luona käymässä Essin syntymäpäivää edeltävänä päivänä ja tunsin illalla kotona karheutta kurkussa. Sunnuntaina Essin syntymäpäivänä olikin kurkku todella karhea ja kipeäkin. Maanantaina oli ääni lähes kuulumaton. Tiistaina alkoi yskä. Keskiviikkona alkoi räkäooppera.
Kaikesta tästä huolimatta oloni tuntui henkisesti jotenkin kevyemmältä moneen viikkoon. Tajusin heti, että olin tiedostamatta (taas kerran!) tehnyt surutyötä ja jännittänyt Essin synttäreitä. Ne olivat kuitenkin aina yksi vuoden kohokohtia omien synttäreideni ohella. Tänä vuonna, kun Essin syntymäpäiviä ei enää vietettäisikään, sisällä jylläsi väistämättäkin suuri pelko ja ahdistus. Muistan nimittäin hyvinkin tarkasti viime vuoden synttärit, jotka vietimme yhdessä Ravintola Kappelissa illallisella ja sen jälkeen Aleksanterinteatterissa Rent-musikaalia katsoessa. Tuolloin kaikki oli vielä hyvin. Se ikuinen virsi.
Essin sairauden diagnoosista lähtien meikäläisen kroppa meni sellaiseen lukkotilaan, että se säästyi kaikilta viruksilta ja perussairauksilta. Henkinen taakka oli sen verran raskasta, että se kuormitti kroppaani normivirusten sijaan. Ei ollut tilaisuutta eikä mahdollisuutta sairastua flunssiin tai muihin vastaaviin. Tokihan kroppani kävi jos jonkinmoista oireilua stressin ja ahdistuksen myötä koko viime vuoden, mutta jonkinlainen barrikadi ja panssari itselläni oli päällä, joka esti jokavuotiset flunssat puhkeamasta.
Nyt se sitten puhkesi, kun kroppani malttoi hetkeksi hellittää. Mihin kaikkeen ihmiskroppa pystyykään - ja vielä täysin tahtomattaan!
Essin syntymäpäiväetapin selättäminen ei ollut varmasti ainoa syy henkisen olotilani kohentumiseen. Yksi lisäsyy lienee päätökseni siirtyä neljän päivän työviikkoon, kun tuntui, ettei kroppani ja pääni enää jaksanut sitä tahtia ja rytmiä, jolla alkuvuoden nousukiidon jälkeisessä alamäessä mentiin. Onneksi olen terapialtani ja kanssaihmisten neuvoilta viisastunut sen verran, että osaan ajoissa reagoida ja tehdä asioille jotain. Itsehän kuitenkin loppupeleissä vastaan siitä, miten kroppani jaksaa. Sitä ei määrittele kukaan muu, eikä siitä voi muilla olla mitään poikkipuolista sanottavaa. Minä olen itseni herra ja minä päätän omista asioistani ja omasta hyvinvoinnistani.
Hetkittäin sitä herää muistelemaan aikoja, kun elämän tasaisuus oli sitä, että jaksoi painaa töissä täysiä päiviä ja työviikkoja, tehdä vapaa-ajalla asioita ja viikonloppuna rentoutua. Elämä oli helppoa ja tasaista ja turvallista. Nyt elämäni on paikoitellen hyvinkin raskasta, epätasaista ja epävarmaa. Mutta jollain perin kierolla tavalla nyt sentään tunnen eläväni. Pitkään tylsän tasainen elämä vaihtui kaksi vuotta lopulta siihen, että muutin omilleni omaan kämppään ja aloin rakentaa oma itsenäistä elämää 30-vuotiaana. Se oli iso askel, valtava askel suorastaan - mutta askel, jonka ottamista en ole katunut päivääkään. Aloin tuntea kuuluvani ikäisteni joukkoon.
Omilleen muuttamisen jälkeen meni miltei vuosi, että elämä alkoi saada kunnolla vauhtia ja aloin päästä jaloilleni alkukankeuden ja alkupyristelyjen kautta. Sitten koitti viime kevät ja jalat meni tyystin alta. Elämä jäi seisomaan paikoilleen ja se keskittyi lähinnä Essin sairauteen ja Essin tukemiseen. Oli kyllä helvetillisen rankkaa seurata ihan viereltä pelkästään ystävänä. Voin vain lievästi saada käsitystä, miltä Essin vanhemmista viime vuosi on mahtanut tuntua.
Että kyllä tässä on kahdessa vuodessa tapahtunut niin paljon, että on tässä kestämistä ollut yllin kyllin ja liikaakin. Aivan liikaa yhdelle ihmiselle. Mutta vaikka viime vuonna jouduinkin henkisesti katujyrän yliajamaksi ja talovertauksena taloni sortuikin perustuksia myöten, tunnen silti olevani jollain lailla enemmän kiinni elämässä. Loogista sinänsä, on nimittäin ollut pakko pyristellä ja sinnitellä, kynsin ja hampain.
Sain myös uutta puhtia, kun päätimme lääkärini kanssa yhteistuumin vähentää mielialalääkitystäni, koska sen ei ole havaittu vaikuttavan juurikaan mielialaani ja vointiini. Jos pääsisin tästä lääkityksestä tyystin eroon, olisi yksi pilleri vähemmän popsittavaa. Lääke on minulla kuitenkin varalla, jos olo äityykin ihan kestämättömäksi. Jännityksellä odotan. Nyt alkaa usean viikon kestävä lääkkeen alasajo.
Mahaoireilujen jatkumisen myötä olen myös harkinnut vakavasti ruokavaliomuutosta. Olen kuullut ja lukenut niin paljon positiivisia kokemuksia valkoisen viljan pois jättämisestä, että olen lähestulkoon valmis siirtymään viljattomaan ruokavalioon. Niin monella ihmisellä on yleiskunto parantunut, mystiset mahavaivat kaikonneet ja muutkin yleissairaudet hävinneet. Näyttöä on niin monelta suunnalta, että vaikea uskoa puheita huuhaaksi. Sain myös lähetteen gastroenterologin konsultaatioon, jos haluan spesialistin juttusilla käydä.
Olen saanut paljon aikaan, toivottavasti toimenpiteet kantavat lopulta hedelmää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti