Muutoksia, muutoksia...

Ihmiskroppa on ihmeellinen, totean sen taas.
   Sairastuin välittömästi Essin syntymäpäivien jälkeen sitkeään flunssaan. Olin Essin vanhempien luona käymässä Essin syntymäpäivää edeltävänä päivänä ja tunsin illalla kotona karheutta kurkussa. Sunnuntaina Essin syntymäpäivänä olikin kurkku todella karhea ja kipeäkin. Maanantaina oli ääni lähes kuulumaton. Tiistaina alkoi yskä. Keskiviikkona alkoi räkäooppera.
   Kaikesta tästä huolimatta oloni tuntui henkisesti jotenkin kevyemmältä moneen viikkoon. Tajusin heti, että olin tiedostamatta (taas kerran!) tehnyt surutyötä ja jännittänyt Essin synttäreitä. Ne olivat kuitenkin aina yksi vuoden kohokohtia omien synttäreideni ohella. Tänä vuonna, kun Essin syntymäpäiviä ei enää vietettäisikään, sisällä jylläsi väistämättäkin suuri pelko ja ahdistus. Muistan nimittäin hyvinkin tarkasti viime vuoden synttärit, jotka vietimme yhdessä Ravintola Kappelissa illallisella ja sen jälkeen Aleksanterinteatterissa Rent-musikaalia katsoessa. Tuolloin kaikki oli vielä hyvin. Se ikuinen virsi.
   Essin sairauden diagnoosista lähtien meikäläisen kroppa meni sellaiseen lukkotilaan, että se säästyi kaikilta viruksilta ja perussairauksilta. Henkinen taakka oli sen verran raskasta, että se kuormitti kroppaani normivirusten sijaan. Ei ollut tilaisuutta eikä mahdollisuutta sairastua flunssiin tai muihin vastaaviin. Tokihan kroppani kävi jos jonkinmoista oireilua stressin ja ahdistuksen myötä koko viime vuoden, mutta jonkinlainen barrikadi ja panssari itselläni oli päällä, joka esti jokavuotiset flunssat puhkeamasta.
   Nyt se sitten puhkesi, kun kroppani malttoi hetkeksi hellittää. Mihin kaikkeen ihmiskroppa pystyykään - ja vielä täysin tahtomattaan!
   Essin syntymäpäiväetapin selättäminen ei ollut varmasti ainoa syy henkisen olotilani kohentumiseen. Yksi lisäsyy lienee päätökseni siirtyä neljän päivän työviikkoon, kun tuntui, ettei kroppani ja pääni enää jaksanut sitä tahtia ja rytmiä, jolla alkuvuoden nousukiidon jälkeisessä alamäessä mentiin. Onneksi olen terapialtani ja kanssaihmisten neuvoilta viisastunut sen verran, että osaan ajoissa reagoida ja tehdä asioille jotain. Itsehän kuitenkin loppupeleissä vastaan siitä, miten kroppani jaksaa. Sitä ei määrittele kukaan muu, eikä siitä voi muilla olla mitään poikkipuolista sanottavaa. Minä olen itseni herra ja minä päätän omista asioistani ja omasta hyvinvoinnistani.
   Hetkittäin sitä herää muistelemaan aikoja, kun elämän tasaisuus oli sitä, että jaksoi painaa töissä täysiä päiviä ja työviikkoja, tehdä vapaa-ajalla asioita ja viikonloppuna rentoutua. Elämä oli helppoa ja tasaista ja turvallista. Nyt elämäni on paikoitellen hyvinkin raskasta, epätasaista ja epävarmaa. Mutta jollain perin kierolla tavalla nyt sentään tunnen eläväni. Pitkään tylsän tasainen elämä vaihtui kaksi vuotta lopulta siihen, että muutin omilleni omaan kämppään ja aloin rakentaa oma itsenäistä elämää 30-vuotiaana. Se oli iso askel, valtava askel suorastaan - mutta askel, jonka ottamista en ole katunut päivääkään. Aloin tuntea kuuluvani ikäisteni joukkoon.
   Omilleen muuttamisen jälkeen meni miltei vuosi, että elämä alkoi saada kunnolla vauhtia ja aloin päästä jaloilleni alkukankeuden ja alkupyristelyjen kautta. Sitten koitti viime kevät ja jalat meni tyystin alta. Elämä jäi seisomaan paikoilleen ja se keskittyi lähinnä Essin sairauteen ja Essin tukemiseen. Oli kyllä helvetillisen rankkaa seurata ihan viereltä pelkästään ystävänä. Voin vain lievästi saada käsitystä, miltä Essin vanhemmista viime vuosi on mahtanut tuntua.
   Että kyllä tässä on kahdessa vuodessa tapahtunut niin paljon, että on tässä kestämistä ollut yllin kyllin ja liikaakin. Aivan liikaa yhdelle ihmiselle. Mutta vaikka viime vuonna jouduinkin henkisesti katujyrän yliajamaksi ja talovertauksena taloni sortuikin perustuksia myöten, tunnen silti olevani jollain lailla enemmän kiinni elämässä. Loogista sinänsä, on nimittäin ollut pakko pyristellä ja sinnitellä, kynsin ja hampain.
   Sain myös uutta puhtia, kun päätimme lääkärini kanssa yhteistuumin vähentää mielialalääkitystäni, koska sen ei ole havaittu vaikuttavan juurikaan mielialaani ja vointiini. Jos pääsisin tästä lääkityksestä tyystin eroon, olisi yksi pilleri vähemmän popsittavaa. Lääke on minulla kuitenkin varalla, jos olo äityykin ihan kestämättömäksi. Jännityksellä odotan. Nyt alkaa usean viikon kestävä lääkkeen alasajo.
   Mahaoireilujen jatkumisen myötä olen myös harkinnut vakavasti ruokavaliomuutosta. Olen kuullut ja lukenut niin paljon positiivisia kokemuksia valkoisen viljan pois jättämisestä, että olen lähestulkoon valmis siirtymään viljattomaan ruokavalioon. Niin monella ihmisellä on yleiskunto parantunut, mystiset mahavaivat kaikonneet ja muutkin yleissairaudet hävinneet. Näyttöä on niin monelta suunnalta, että vaikea uskoa puheita huuhaaksi. Sain myös lähetteen gastroenterologin konsultaatioon, jos haluan spesialistin juttusilla käydä.
   Olen saanut paljon aikaan, toivottavasti toimenpiteet kantavat lopulta hedelmää!  

Aurinko paistaa, ihanaa!

Niin, vai onko?
   Jokavuotinen kevät tekee tulojaan ja valon määrä kasvaa. Mielen pitäisi kaiken järjen mukaan virkistyä ja heräillä kaamoksesta. Mitäs jos asia ei olekaan ihan niin? Mitä jos meikäläistä auringonvalo väsyttää ja ajatus ulkoilusta auringonpaisteessa tympii?
   Olen ollut aina hidas heräämään talviunesta, ja tänä vuonna tämä heräily tuntuu entistä vaikeammalta. Osasyynä on tietenkin kaikki viime vuoden aikana koettu paska. Toinen osasyy on ajallisesti lähestyvä Essin sairauden diagnoosin vuosipäivä. Samankaltaisia fiiliksiä noussut pintaan tässä lähiaikoina kuin vuosi sitten. Niin, ja Essin kuolemasta tuli viikko sitten kuluneeksi puoli vuotta. Ja tänään on kaiken kukkuraksi Essin syntymäpäivä. Uskon ja toivon, että vuoden päästä olotila on huomattavasti helpompi kuin nyt. Taas yhdet isot etapit käyty läpi. Ulkona lohdulliselta näyttävä auringonpaiste tuo hirmuisen määrän haikeutta. Sisimmässä tuntuu pieni pelko, että kaikki koettu alkaa taas uudestaan.
   Raskas ympäröivä ilma ja jatkuvasti jännittynyt vatsa ja niska-hartian seutu jumissa. Minun tutut ystäväni. Hetken aikaa ehdin jo hengähtää: tässäkö tämä oli? No ei ollut ei. Taas talsitaan siirapissa ja ollaan iloisia, että päivän päätteeksi pääsee nukkumaan. Uni maistuu edelleen, mutta herätessä ei ole mitenkään hilpeän rentoutunut olo. Kroppa jännityksessä. Tämä tietää, että käsittelen taas sisäisesti jotain tunnetta, jota en saa ulos. Se muhii oman aikansa, kunnes puhkeaa. Sitten olo hellittänee taas. Tilannetta helpottaisi aina huomattavasti se, kun tietäisi ajankohdan milloin olo helpottaa. Arpapeliä tämä on ja lottovoittoa odottelen.
   Annan itselleni aikaa, mutta kyllä tämä edestakaisin heilahteleva tunnemyrskyily raskasta on. Pitäisi olla sitäjatätä ja rentoutua ja antaa ajan parantaa ja hilipatiheijaa. Yritän koko ajan, välillä siinä jopa onnistuen. Mutta kun kroppa jumittaa, mieli jumittaa. Välillä turhautuminen tähän surutyöhön on melkoista. Eikö se voisi jo hellittää...?
   Ilmeisesti ei.
   Olen kahden työpaikan loukussa: käyn arkipäivisin palkallisessa työssä, josta pidän, mutta joudun pakon edessä tekemään myös toista työtä, josta ei makseta palkkaa. Vai onko tämä palkka jotain, minkä todellisen arvon tietää ja tajuaa joskus myöhemmin, ja palkka tulee muuna kuin rahana? Mene ja tiedä, nyt surutyö on kuitenkin raskasta puurtamista ilman rahallista korvausta. Voisi Kela jotain tästäkin kyllä mielestäni korvata... Toivottavasti olotilaan tulee työn puolesta hieman helpotusta, kun päätin radikaalisti tiputtaa itseni neljän työpäivän työviikkoon, kun alkukevät on tuntunut todella raskaalta ja väsyttävältä. Raja alkanut tulla taas vastaan töissä jaksamisen suhteen.
   Ystäväni Elli puhui, että surutyön vaiheissa minulla olisi kenties meneillään ns. loppurysäys, joka tavallaan nivoo yhteen surutyön vaiheita. Tosin mistä minun surutyöni lasketaan alkaneeksi? Essin kuolemasta vai Essin sairastumisesta? Ainakin alitajuntaisesti tein surutyötä jo viime keväänä ja kesällä, kun kaiken piti vielä mennä hyvin.
   Mutta kaiken ikävän tunteen ja fyysisen raskauden keskellä on vain todettava, että näin sen ilmeisesti kuuluu mennäkin. Paras ystäväni 15 vuoden ajalta menehtyi ja jätti aukon. Ei kai tässä kovin hyvältäkään voisi tuntua kaiken kokemamme jälkeen. Mutta kyllä tämä surutyö edelleen yksi iso mysteeri on, että miten se heittelee puolelta toiselle ja miten siihen ei pysty varautumaan koskaan.
   Yritän olla syyttämättä aurinkoa ja kevättä ankeasta olostani. Mutta toisten ihmisten pirteys ja positiivisuus ottaa välillä koville. En ole vielä päässyt tähän positiivisen ajattelun maailmaan niin täysin käsiksi, että osaisin kaiken kääntää heti hyväksi. Olkaa onnellisia, kun on aihetta onneen. Etsin tässä vielä omaa onneani ja tasapainoa.
   Voi sitä päivää, kun askeleet tuntuvatkin keveämmiltä ja mahajännitys hellittää. Kun elämä taas ilmestyy kuvioihin.

Antaa rekan ajaa...

Elämä pienet ilon aiheet voivat joskus olla todella pieniä. Huomasin äidin luona jokunen viikko sitten lihoneeni kaksi kiloa viime syksyn punnituksista, kun olo oli kauhein, mitä voi kuvitella. Essin suremisen ja sairauden seuraaminen vierestä verotti kiloja miltei neljä viime vuoden aikana. Ruokahalu tipahti kovimpien iskujen kohdilla todella minimiin ja vatsa oli sekaisin oikeastaan koko viime vuoden - enemmän tai vähemmän. Tähän päälle kaikki muut ruumiilliset oireet, jotka tekivät minut lähes hulluksi. Jossain vaiheessa olin aika varma, että olinkin hullu, kun tunsin yhtä sun toista oiretta yhdessä sun toisessa paikkaa kehoani, mutta kaikki testit näyttivät nollia ja puhtaita papereita.
   Surutyö käy laihdutuksesta. Se ei ole terveellinen tapa laihtua, mutta melkein satavarma tapa onnistua siinä.
   On käsittämätöntä, miten paljon suru voi verottaa ihmiskehoa. Aineenvaihdunta, joka itselläni on aina ollut varsin vilkasta, lähes tuplaantui viime vuoden aikana, mikä tarkoitti jatkuvaa vessassa ravaamista ja nestetasapainon ylläpitämistä. Piti juoda jatkuvasti, kun nestettä poistui kehosta monsuunisateiden verran päivässä. Ja se vähäinen ruoka, mikä aidosti maistui ja meni alas, tuli kyllä vauhdilla myös ulos. Pahinta oli ruokahaluttomuus. Tiesin, että pyttipannu ja Kievin kana olivat herkkuruokia työpaikan ruokalassa, mutta mikään ei tuntunut pakottamatta menevän alas.
   Sydämentykytykset, hikoilu, vapina, ruokahaluttomuus, väsymys, itkuisuus, keskittymisvaikeudet... Miten helvetissä olen pystynyt pysymään tolpillani!? Ja käydä töissä? Jälleen kerran pakko vaan ihmetellä ja hämmästellä ihmiskehon ja -mielen uskomatonta kykyä pystyä toimimaan, vaikka tehot ovat punaisella ja ylikuormitus jyskyttää pääkopassa.
   Nyt, kun elämä on hieman tasaantunut ja pahin vaihe tuntuu olevan takanapäin, väkisinkin katsahtaa taaksepäin ja miettii, mitä on taas tapahtunut. Jotenkin tässä surutyössä homma menee omalla kohdallani ainakin niin, että otan vastaan mitä eteen tulee, käyn sen läpi ja yhden etapin taas selvittäneenä pysähdyn hetkeksi ja käännä katseen taaksepäin: mitä oikein tapahtuikaan?
   Kun asioita on tapahtunut surutyön aikana, olen alkanut hieman jo hahmottaa tätä koko systeemiä, että miten tässä toimitaankaan ja miten asiat oikein meneekään. No miten sitten toimin? Vaistolla ja pienellä paniikilla! Ja miten asiat sitten menevät? Ei harmainta aavistustakaan, ihan miten sattuu! Surutyössä ei ole logiikkaa tai ainakaan mitään kronologiaa. Fiiliksiä tulee ja menee, niitä ei voi mitenkään ennakoida. Yksi päivä saatan olla onnellinen, elossa oleva nuori mies uudet tiet ja ovet edessä häämöttämässä - toisena päivänä olo saattaa tuntua rekan alle jääneeltä.
   Yhden asian olen surutyön aikana jo hieman oppinut: jos olo tuntuu rekan yliajamalta, avaan telkkarin tai kirjan tai käyn nukkumaan. Annan fiiliksen olla, enkä enää niinkään jumitu siihen, kuten aiemmin vielä viime vuonna tein. Olen hieman oppinut olemaan armollinen itselleni. Se prässi ja mankeli, minkä läpi tämä torso on ajettu, on sen verran hevi, etten aio enää kiskoa itseäni väkisin tekemään jotain hiphei-iloista ja mieltäylentävää, jos olo on kertakaikkiaan sellainen, että sormi pystyyn maailmalle ja verhot kiinni.
   Putous-Antskunkin sanojen mukaan "miul on oikeus miun omiin tunteisiin". Niinhän se on. Jos vituttaa, niin sitten vituttaa, ja silloin vedetään ne verhot kiinni.
   Seuraavana aamuna saattaa olla taas eri mies aamupalapöydässä. Ja usein onkin.
   Ei kahta samanlaista päivää, ei todellakaan...