Mitä kuuluu? Kiitos hyvää.

Joulu 2015 lähenee. Miltä tuntuu?
   Tuntuu hyvältä, pitkästä aikaa joulun alla tuntuu hyvältä.
   Viimeisestä postauksesta on reilusti yli vuosi aikaa, päätin jättää kirjoittelun vähemmälle, kun alkoi olla jokseenkin seesteistä ja helpompaa aikaa. Tokihan siitä olisi jotain voinut kirjoittaa, mutta jäi kirjoittamatta. Tässäpä siis näillä näkymin viimeinen postaus tähän blogiin ja päivitys kuulumisista ja tuntemuksista.
   Viime jouluna oli hyvin raskaat fiilikset, kun mummi oli huonossa kunnossa, ja oltiin ihan siinä uskossa että mummilla oli nyt viimeinen joulu. Piti paikkansa, tosin mummi eli joulun yli ja olo kohentui uskomattomiin sfääreihin keväällä. Vietimme mummin 93-vuotissynttäreitä vielä toukokuussa ja mummi lauloi ja oli iloisella päällä. Puhui entisiä juttujaan.
   Syksyllä mummin olo huononi ja hyvin pian saatiinkin suru-uutinen, että mummi on kuollut. Taas siis yksi henkinen riepotus tänäkin vuonna. Toinen riepottelu koski pikkuserkkuani, jonka selkärangaista löydettiin kasvain, joka onneksi paljastui hyvänlaatuiseksi, vaikka ennusteet olivat todella huonot ennen tarkempia kokeita ja tutkimuksia. Nuutti parani ja tämä huoli poistui.
   Mummin poismeno oli monin verroin helpompi käsitellä kuin Essin poismeno. Mummi oli iäkäs, todella iäkäs, ja mummin kuolemaa kaikki suvussamme ovat varmasti kukin tahoillaan käsitellyt jo hyvän aikaa, viimeistään tänä vuonna, kun viime joulu tuntui olevan jonkinlainen käännekohta.
   Ikävistä takaiskuista huolimatta tämä vuosi on ollut muutoksen vuosi monessa mielessä. Olen kokenut ja kokeillut kaikenlaista uutta. Olen mennyt paikkoihin ja tavannut ihmisiä. Olen tullut enemmän ja enemmän ulos kuorestani, ja alkanut ihan kunnolla elää elämääni. Ehkä joku pääni sisällä sanoi, että nyt on jo aika siihen.
   Terapiani kolmas vuosi alkoi nyt syksyllä ja hyvä niin. Se on hyvänä tukena tässä matkan varrella vielä, sellaisena viimeisenä oljenkortena, johon tarttua, jos oikein huonosti menee. Mutta en usko, että näin tulee käymään. Olen vahvistunut henkisesti varsin merkittävissä määrin. Terapia, ystävät, oma-aloitteisuus ja uteliaisuus ja jooga lienevät suurimmat avut tässä hyvinvoinnissa, mitä nyt koen.
   Elin Essin kanssa niin tiivistä yhteiseloa ystävinä, että siinä jokseenkin hämärtyi ystävyyden merkitys ja tarkoitus. Nyt olen huomannut, että ystäviä pitää olla enemmänkin kuin yksi. Niitä pitää olla paljon, ja eri tarkoituksiin. Jonkun kanssa puhutaan henkeviä, jonkun kanssa käydään urheilemassa ja jonkun kanssa käydään ihan simppelisti vain elokuvissa.
   Oma-aloitteisesti olen pyytänyt uusi työkavereita leffaan, teatteriin, drinkeille. Tätähän kaikki muutkin normaalit ihmiset tekevät. Miksen siis minä? Kaikenlaista mukavaa on jäänyt kokematta, kun olin kuoren sisällä ja kuplassa. Nyt kun ei ole kuorta eikä kuplaa, niin on huomattavasti helpompi hengittää. Olen lisäksi hurahtanut leipomiseen, osallistunut kolmesti Ravintolapäivään, ja saanut hurjat määrät kehuja. Sirkusapina tarvitsee välillä aploodeja. Olen leipomusteni kanssa menossa blogiin ensi vuoden alusta, joten blogista blogiin käy matka, nyt huomattavasti kevyemmällä sisällöllä.
   Joogasta olen oppinut rauhoittumisen ja rentoutumisen merkityksen. Jooga on myös oikeasti avannut silmiä. Maailma on alkanut kliseisesti näyttää kirkkaammalta, vaikka nyt elämmekin harmainta, ankeinta talvea. Perusmoodi saattaa olla väsynyt ja apea, mutta se ei ole koko totuus. Koko totuus on se, että voin henkisesti hyvin.
   Olen myös tietoisesti irrottanut otetta marttyyriasenteesta, joka on aivan perseestä. Miksi minulle käy taas näin? Miksi minä en voi paremmin? Blaa blaa blaa, nyyh nyyh nyyh. Ei hyvä asenne: vie ihan hillittömästi energiaa, eikä loppupeleissä vie mihinkään, korkeintaan taaksepäin, kun eteenpäin olisi oikea suunta.
   Minulle toitotettiin monelta suunnalta, että surusta ja epäonnesta ja ahdingosta voi koitua jotain hyvääkin. Vaikeimpina aikoina oli vaikea uskoa näitä sanoja, mutta niissä on piillyt totuus. Näinhän se on. Essin kuolema toi täysin uusia asioita ja avasi omaa itseäni. Olen alkanut enemmän ja enemmän tajuta itseäni ja tiedostaa, mitä MINÄ haluan OMALTA elämältäni. Melkoisen oleellisia asioita, mutta ennen nämä oli aika pimennossa minulta.
   Haluaisin täten julistaa kaikille ahdingossa ja surussa velloville, että asenteella on ihan mieletön merkitys selviytymisessä. Ja avulla, ulkopuolisella avulla. Etsi apua, pyydä apua. Apu ei aina tule ovelle kolkuttamaan tai soita sinulle puhelimeesi. Vello ja märehdi oma aikasi, mutta nouse jossain kohtaa ylös ja tee itse asioiden eteen töitä. Se vaatii paljon, mutta tuottaa hedelmää. On toki erilaisia tilanteita eri ihmisillä, mutta pääsääntöisesti kaikesta voi selvitä. Ja kaikki kokemukset kasvattavat, aivan huikeassa määrin.
   Olen oppinut olemaan suht zen omassa elämässäni. En haikaile isoja asioita. Erityisesti työn suhteen en koe minkäänlaisia haasteiden tarpeita. Yksineläminen on ihanaa, parisuhde tapahtuu sitten kun on sen aika. Sillä, kuten ei millään muullakaan, ole kiirettä. Minä määrään mitä teen ja milloin ja miten. Vapauttavaa.
   Tämä on viimeinen postaus tähän blogiin. Täytyy joku kerta lukea postaukseni kronologisessa järjestyksessä ja seurata miten parantuminen on edistynyt. Haluan kiittää lukijoita ja seuraajia, ja toivon, että joku suruun uponnut ihminen joskus löytäisi tämän blogin, ja löytäisi siitä jotain kosketuspintaa sekä apua omaan ahdinkoonsa.
   Voikaa hyvin, minä ainakin voin. Piis! :)

Vuosipäivä

Siitä on nyt tasan vuosi. Essi kuoli 8.9.2013.
   Osittain tuntuu, että siitä on jo vuosi. Toisaalta fiilis taas on, että siitä on vasta vuosi. No, niin tai näin, nyt on käyty läpi se yksi kokonainen vuosi siitä kaikkein pahimmasta. Ja voin todeta, että olen siitä selvinnyt.
   Vuosipäivän "kunniaksi" otin itselleni valtavan ison askeleen ja kävin ensimmäistä kertaa Essin haudalla. En ollut koko vuonna siellä käynyt, ja päätin jo keväällä että vuosipäivänä viimeistään siellä käyn.
   Ensin faktat tiskiin: samanikäisen parhaan ystävän hautakiven näkeminen ensimmäistä kertaa ei ole millään mittapuilla helppo paikka. Ei todellakaan. Jotain konkreettista hautakivessä on, vaikkei Essi siellä kyllä ole millään muotoa. Kai hautakivi kävijälle muistuttaa, että kyllä, Essi on nyt virallisesti kuollut.
   En tiedä miten haudalla käydessä pitäisi toimia, joten päätin istua maahan haudan edustalle ja aloin turista ensin hieman henkeviä ja sitten niitä näitä, vaikkakin kuulumisten vaihtamiset oli ehkä hieman turhaa. Jos Essi on henkisenä olomuotona olemassa, Essi tietää kyllä tasan tarkkaan mitä minulle kuuluu ja mitä elämässäni on vuoden aikana tapahtunut. Voisi tulla melkoisen pitkä visiitti, jos alkaisi kaikkea tilittämään yhdellä kertaa.
   Itkettikö haudalla käyminen? Kyllä itketti. Turhautumista, vääryyttä, surua, epäoikeudenmukaisuutta - näitä itkin Essin haudan edustalla. Ja peruskaipausta ja ikävää tietenkin myös. Jonkin aikaa. Sitten lopetin itkemisen. En tiedä, liiallinen paatos on sellaista, mitä Essi vihasi, kuin myös minä itse. Siksipä päätinkin visiittini lauseeseen: "Tää muija menee nyt, raastuvassa tavataan". Lause on nauhoittamamme Things-biisin lopusta. Essi taatusti ymmärtää huumorin - myös hautausmaalla!
   Toivon, että Essin haudalla käymisestä ei tulisi mitään sururiittiä, jossa itkettäisiin ja jeesusteltaisiin. Tosin eikös tämä kaikki ole omissa käsissäni? Jos päätän ettei jatkossa Essin haudalla jeesustella eikä itketä menneitä, niin sitten niin ei tehdä. Miksen voisi piipahtaa haudalla joskus muina miehinä töiden jälkeen ilman mitään suurempia taka-ajatuksia tai valmisteluja? Essi oli kuollessaan nuori ja olen itsekin nuori. Teen asiat tasan niin kuin itse haluan, ja uskon myös Essin haluneen tehdä jos osat olisivat vaihtuneet. Perinteet hittoon tässä tapauksessa!
   Olen kokenut, että Essin kuolema päätti yhden erittäin suuren osan elämääni ja se osa elämästäni jäi selvästi taakseni menneisyyteen. Elämä, jota tällä hetkellä elän, on nyt uutta Essin jälkeistä elämääni. Nyt kun vuosi on kulunut Essin poismenosta, ympyrä on sulkeutunut ja uusi elämä alkanut toden teolla ottaa vauhtia. Ilokseni voin todeta, ettei tämä uusi elämä ole lainkaan ikävä tai kamala asia. Näinä lähiviikkoina minusta on tuntunut pitkästä aikaa, oikeastaan ensimmäistä kertaa miltei kahteen vuoteen todella hyvältä. Essin sairauden aikana ja kuoleman jälkeen on ollut enemmän ja vähemmän sumua ja suunta on ollut jokseenkin hukassa. Nyt tuntuu, että auto on taas jokseenkin tiellä ja tiekin vaikuttaa kiitettävän suoralta, ainakin suurimmaksi osaksi.
   Puhuin terapeutilleni kahden elämän yhteensulautumisesta. Välillä koen olevani kahden elämän välisessä olotilassa, joka tuntuu todella hämmentävältä. Ollessani käymässä esimerkiksi Essin huoneessa ja katsoessani tuttuja tavaroita ja Essin kuvia, tunnen suurta tuttuuden tunnetta. Kaikki näkemäni ja kokemani muistuttaa elämästä, jota Essin kanssa elin liki 15 vuotta. Sitten kun olen kotona ja töissä, fiilis palaa nykyiseen elämään, johon Essi ei enää fyysisesti kuulu. Erityisesti Essin kotona tunnen kuin seisoisin keskellä kahta elämää ja molemmat vetäisivät puoleensa. Näen nämä elämät visuaalisesti kuin kahtena pallona, jotka Essin kotona sulautuvat hetkeksi yhteen ja minä seisoin tässä liitoskohdassa. Sitten siirryn taas nykyisen elämäni palloon ja jatkan tässä pallossa pyörimistä ja Essin pallo erkanee taas kauemmas. Muttei pois näkyvistä. Tietenkin nyt haudalla käydessä yhteensulautumista oli myös selkeästi havaittavissa.
   Tuntuu lähes käsittämättömältä miten minusta voi kaiken tämän jälkeen tuntua tältä. Essin sairauden ja kuoleman aikoihin olin niin hukassa henkisesti ja fyysisesti, että oli täysin mahdotonta kuvitella selkeyden ja tasapainon löytymistä. Vaikka ehkä ulkoapäin on saattanut näyttääkin, että asiat ovat hyvin, niin kyllä tässä liki kesään saakka ollaan oltu enemmän ja vähemmän sekaisin ja rikkinäistä miestä. Näin jälkeenpäin kun nyt tuntuu tältä, sitä tajuaa miten sekaisin ja rikki sitä oltiinkaan. Kesällä loman aikana tapahtui kuitenkin jotain selkeää parantumista. Oli alkuun vaikea uskoa sananlaskua, jonka mukaan aika parantaa haavat. Miten se voisi näitä koskaan parantaa? Vaikka sitä Anu ja Elli ja terapeutti ja äiti ja muut mahtavat ystäväni minulle toitottivatkin. Vuoden mentyä umpeen olo alkaa hiljalleen helpottaa, niin se on mennyt omalla kohdallani. Ellin sanoin olen nyt suorittanut sen pakollisen vuoden kestävän surutyön. Nyt voi alkaa hyvillä mielin jo hellittää.
   Myös ja erityisesti tämän iltaisen raskaan hautausmaareissun jälkeen. Kunhan ensin sytytän parvekkeella Essille yhden kynttilän ja ehkä tirautan vielä pari tippaa suolaa silmistä. Sitten huomenna taas uuteen päivään.

Suru seuraa iloa

Viime sunnuntai oli pitkästä aikaa harvinaisen raskas päivä kaikkinensa. Lauantaina olin äidin ja tätini kanssa viettämässä äidin 60-vuotisjuhlia Tampereella musikaaliesityksen merkeissä. Oli todella kivaa ja hienoa juhlistaa äitiä jotenkin spesiaalimmin kuin perinteisellä kahdenkeskisellä synttäri-illallisella.
   Kaiken kivan jälkeen hotellihuoneessa kävin tsekkaamassa puhelimen välityksellä saapuneet sähköpostit. Siellä oli tullut varmaan vuodenvaihteen jälkeen ensimmäinen kommentti Essin ja minun musiikistani, mitä olemme Youtubeen ladanneet. Illan hauskuus ja rentous katosi samantien. Sain sentään hyvin nukuttua, mutta heti sunnuntaiaamuna alkoikin maisemat harmaantua jälleen. Menin vielä reissun jälkeen "käymään" äidin luona syömässä. Siellä kaikki sitten levisikin taas paskalammikkona käsiin. Lopputulos oli siinä, että jäin äidin luo yöksi vieraspetiin.
   Näitä notkahduksiksi nimeämiäni hetkiä on tapahtunut matkan varrella useita. Kyllähän Essiä ja omaa vointia ja jaksamista tulee itkeskeltyä aina silloin tällöin, mutta kokonaisvaltaisempaa ja isompaa itkua ei tule kovin tiuhaan. Sunnuntaina tuli. Näissä notkahduksissa on aina mukana jotain kertynyttä tuskaa ja haikeutta ja harmia, joka sitten itketään ulos.
   Sunnuntaina itkin monia asioita. Muistelin äidin kanssa viime kesän tunnelmia, Essin viimeisten viikkojen tapahtumia ja luin Essin viimeisiä tekstiviestejä puhelimestani. Itkettiin sitä, miten tämä kaikki sattui omaan lähipiiriin, kun tälläisiä asioita tapahtuu vain elokuvissa! Itkimme sitä kaikkea paskaa, mitä Essi joutui käymään sairauden aikana läpi. Itkimme muitakin taakkoja, mitä matkan varrella harteille on kertynyt.
   Joskus näille suruille ja muistojen tuomille itkuille ei meinaa tulla loppua. Uskon kuitenkin, että sunnuntain kaltaiset notkahdukset kuuluvat vahvasti asiaan ja surutyön luonteeseen. Vaikka välillä tuntuukin aivan uskomattoman pahalta ja käsittämättömältä tämä kaikki tapahtunut, niin ainakin tunnen jotain. Olisi kamalaa, jos mikään ei tässä kohtaa tuntuisikaan miltään.
   Edelliseen postaukseen viitaten tulin myös siihen tulokseen, että suru on yksityisomaisuutta, jota ei noin vain jaeta kaikkien kanssa. Olen ollut erittäin otettu ystävien ja sukulaisten tarjoamasta kuunteluavusta ja tuesta, mutta loppupeleissä olen suruni ja yleisen ahdistukseni kanssa yksin. Ei kukaan pysty näitä minulta pois viemään, helpottamaan toki. Muttei kaikki edes helpottamaan. Ihminen, joka ei ole kokenut vastaavaa surua tai samankaltaista yleistä ahdistuneisuutta, ei voi koskaan täysin ymmärtää miltä tämä kaikki voi oikeasti tuntua. Se loputtomalta tuntuva väsymys, joka on selän päällä kuin haarniska tai myllynkivi. Miten ihan oikeasta on välillä vaikeaa tyhjentää kuivausrumpua kuivista pyykeistä. Miten voimat voivat loppua kuin seinään. Miten yhtäkkiä suru saattaakin avata padot auki ja itkulle ei meinaa tulla loppua. Miten tämä kaikki tapahtuu usein aika varoittamatta. Miten yhä edelleen tuntuu pahalta. Kaikkea näitä fiiliksiä on hirveän hankala alkaa selittämään ihmiselle, jolla ei ole vastaavanlaisia kokemuksia takanaan.
   Viime aikoina olen huomannut, että oikeastaan silloin kun tuntuu hyvältä, tuntuukin helposti sitäkin pahemmalta sen jälkeen. Iloiset juhlat, ystävien tapaamiset, hauskat reissut - nämä ovat ottaneet todella koville omalla kohdallani. Kun hauskuus on ohitse, olo muuttuu helposti yksinäiseksi. Yksinäinen olo voi tulla, vaikka ystäviä ja tukijoita on ympärillä käsi ojossa auttamassa. Yksinäinen olo tulee esiin usein niin, että kivojen tapahtumien jälkeen minulla oli tapana aina soittaa Essille. Nyt siihen ei enää ole mahdollisuutta.
   Olen myös paljon miettinyt miten paljon väsyminen ja ahdistus näkyy ulospäin. Käyn edelleen töissä ja puhun töissä samanlaisia hölmöjä juttuja niinkuin olen aina puhunut. Huumori kukkii ja hymyä piisaa. Meneekö päälle vedetty naamari työtovereilta ja "ulkopuolisilta" läpi miten hyvin? Toisaalta roolin vetäminen töissä on raskasta, toisaalta se myös helpottaa oloa, kun voi useiksi tunneiksi "vaihtaa vapaalle suremisesta". Joskus saattaa hetkittäin tuntua hölmöltä heittää huulta, vaikka tuntee sisimmässään mahassa jännitystä ja mieli on herkässä ja kaikki koettu painaa harteilla. Kenties työtoverit näkevät iloisen huumoriveikon, tai sitten tyypin, johon selvästi sattuu edelleen, mutta tyyppi yrittää tästä huolimatta jatkaa normaalisti töissä.
   Niin tai näin, molemmissa on totuus. Pyrin siihen, että jonain päivänä olen taas huumoriveikko ilman harteilla olevaa myllynkiveä ja korvennusta mahassa. Essikin kulkisi mukana, muttei surun muodossa.

"Ring ring, why don't you give me a call..."

Kesä on täällä ja aurinko paistaa, lomakin alkaa kohtapuoliin! Jihuu!
   Jihuu?
   Niin, ei tässä mitenkään taivaissa olla, vaikka kesäloma alkaakin. Ei tosin masentuneitakaan. Elän tällä hetkellä jotain limbovaihetta. En varsinaisesti innostu asioista, enkä kyllä hirveästi jaksa mitään ylimääräistä. Töissä käyn neljä päivää viikossa, muina päivinä lepäilen ja tunnustelen maailman menoa. Mitään mega-ahdistuksiakaan ei ole tullut. Mielialalääkkeen lopetuksen johdosta sydämentykytykset ovat kyllä lisääntyneet, eikä mahajännitys ja rupluttelu ole kadonnut mihinkään. Mahan vointi stressaa tällä hetkellä ehkä eniten. No, kävin tänään sentään lääkärillä taas valittamassa vaivoistani. Parit perusteellisemmat verikokeet otetaan ja mietitään sitten vielä sitä viimeistä oljenkortta eli paksusuolen tähystystä. Letku perseessä, tähän sitä on sitten kenties lopulta tultu voinnin kanssa!
   Kulunut kevät ja alkanut kesä on ollut raskasta aikaa. Jotenkin tässä matkan varrella on kokonaiskuva kaikesta tapahtuneesta hiljalleen vasta valjennut. Mitä onkaan tapahtunut, mitkä ovat olleet sen vaikutukset minussa itsessäni ja ympäröivässä maailmassa - kaikki nämä vasta nyt keväällä selkiytyneet. Selkiytyneet, muttei vieläkään täysin selvinneet. Kyllä parhaan ystävän ennenaikainen kuolema sellainen tapahtuma on elämässä, ettei sitä vuodessa selvitä. Jos koskaan täysin. Mysteerihän se on.
   On tapahtunut paljon hyvääkin. Vaikka serkun naimisiinmeno ja tuttavien lakkiaiset ja omat synttärit ja muiden juhlimiset ja juhlatunnelmat ovat olleet mukavaa seurattavaa, niin kyllä jokainen toisen ihmisen onnen hetki on kouraissut syvältä sisimmästä. Muilla on nyt elämänsä onnellisimmat hetket käsillä. Näissä tilaisuuksissa Essi vääjäämättä tulee mieleen. Ei varsinaisesti suruna, pikemminkin haikeutena. Essikin olisi voinut olla mukana monissa tilaisuuksissa, missä olen kevään ja kesän aikana käynyt. Tai ainakin niistä olisi jälkikäteen voinut Essin kanssa puhelimen välityksellä jutella.
   Mistä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka mieltä on myös tummentanut viime aikoina: puhelinystävyys! Essillä ja minulla oli läheisen fyysisen ystävyyden lisäksi myös vankka puhelinystävyys. Soittelimme monta kertaa viikossa ja jaoimme kuulumisia puolin ja toisin ja jauhoimme paskaa. Sellaista tavanomaista turinaa. Monena päivänä viikossa, viidentoista vuoden ajan. Vuosi sitten keväällä puhelujen aiheet kutistuivat täysin ymmärrettävästi Essin sairauteen, kesällä etenkin. Kesän loppua kohti puhelut alkoivat harveta, kunnes ne lopulta loppuivat kokonaan. Essi oli vielä elossa, mutta me ei enää soiteltu. Elokuun 8. päivän jälkeen tämä kaikki olikin sitten jo täysin mahdotonta.
   Tällä hetkellä ei ole ketään niin läheistä ystävää, jonka kanssa voisi jutella niitänäitä. Ystäviä on paljon ympärillä, mutta Essin kaltaista puhelinystävää ei ole. Eikä varmaan tulekaan, ei ainakaan samanalista. Koskaan. Taas yksi asia, mitä jään suuresti kaipaamaan.
   Ensi sunnuntaina Essin kuolemasta tulee kuluneeksi tasan yhdeksän kuukautta. Taas näitä tiettyjä etappeja matkan varrella, jotka jollain lailla tulevat merkkaamaan kulunutta aikaa. En taaskaan oikein tiedä onko yhdeksän kuukautta pitkä vai lyhyt aika. Toisaalta pitkä aika tapahtumien suhteen, mitä on tapahtunut kuoleman jälkeen kaikkialla ympärillä - pieni taas viidentoista yhteisen ystävyysvuoden mittakaavassa. Mutta näinä yhdeksänä kuukautena ei ole ollut yhtäkään päivää, ettei Essi olisi jollain muistunut mieleen. Edelleen Essi on päivittäin ihan hirveän paljon mielessä kaikessa tekemisessä.
   Olin tänään pikkusiskoni kanssa katsomassa Pahatar-elokuvaa. Leffaa katsoessa tuli monesti ihan kyyneliä poskille, kun tiedostin miten paljon Essi olisi elokuvasta nauttinut. Ja muistan miten puhuimme vuosi sitten kuinka jännittävä ja erikoinen valinta Angelina Jolie oli Pahattaren rooliin, kun vuosi sitten elokuvasta alettiin kohista julkisuudessa. Muistan myös miten Essi kovaan ääneen julisti, että leffa mennään ehdottomasti yhdessä katsomaan. No, ei sitten koskaan ehditty mennä.
   Nämä ovat näitä pakollisia hetkiä, joita on tullut ja tulee vielä lukemattomia. Niitä ei voi paeta, ja jos alkaa itkettämään, niin sitten itketään. On tää perkele niin väärin ja vaikea asia käsitellä. Eteenpäin mennään, mutta Essi mielessä ja muistoissa.

Hyvästit lääkkeelle ja tervetulotoivotukset fyysiselle hyvinvoinnille

Päätin pienen hiljaiselon jälkeen kirjoittaa taas. Aikaa viime kirjoituksesta on vierähtänyt yli kuukausi. Aika on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. En tiedä aina onko se hyvä asia, riippuu vinkkelistä, mistä asiaa katsoo.
   Tässä hieman tuntemuksia hiljaiselon varrelta...
   Viljaton ruokavalioni jatkuu, aika menestyksekkäästi, noin niinkuin linjan pitävyyden kannalta. Varsinaista apua tosin en ole vielä ainakaan havainnut. Maha murjottaa milloin mistäkin syystä, ei mitään pahennusta sen tilassa, muttei mitään suurta parannustakaan. Kävin vatsaspesialistilla kertomassa tilastani. Tuosta käynnistä jäi käteen aika lailla plusmiinusnolla: sulla nyt on vain hidas ruoansulatus. Ei kokeita, ei tarkempia diagnooseja, ei jatkotutkimuksia. Ruokavalioon pitäisi kiinnittää huomiota. Mahdollisuuksia on miljoonia, mitä itsehoitoon tulee. Stressiä pitäisi tietenkin välttää. Kaikki keinot tiedetään kyllä. Osaisi vain päättää mistä aloittaisi... No, katsellaan ja seuraillaan.
   Toinen hyvinkin merkittävä muutos on mielialalääkkeen asteittainen alasajo ja lopulta sen lopettaminen. Olen ollut nyt toista viikkoa "kuivilla" lääkkeestä, jota popsin viime kesästä saakka. Tässä kohtaa olen itseeni erittäin tyytyväinen. Olen hengissä ja selväjärkinen (ainakin suurinpiirtein), vaikka lääkkeen lopetinkin. Lääkärini kanssa käyty keskustelu vahvisti haluani lopettaa: jos vaikutukset eivät ole olleet merkittäviä, niin mitä sitä turhaan popsimaan. Lääkkeen, jota popsin, olisi pitänyt nimenomaan vaikuttaa ahdistukseen ja sen oireisiin, mutta kyllä minua ahdisti ihan yhtä lailla lääkejakson aikanakin.
   Lääkkeen lopettamisessa on kyllä ollut jonkin verran jälkivaikutuksia. Yksi on paikoitellen päivän aikana ilmenevä lievä huimaus ja hutera olo, joka ei selvästikään liity verensokereihin tai muihin vastaaviin, vaan on selvästi lääkkeen lopettamisen aiheuttamaa oireilua. Toinen on sydämentykytykset, jotka ovat jonkin verran lisääntyneet. Mutta terapian kautta olen onneksi pystynyt asennoitumaan näihin oireisiin selvästi aiempaa paremmalla asenteella. En ahdistu enää niin voimakkaasti, vaan tunnistan oireet, mutta hyvin pian jätän ne sikseen ja ne ikäänkuin häviävät. Ne kun ovat täysin psyykkisiä.
   Kolmas oire lääkkeen poisjättämisestä on mielen herkistyminen. Olen selvästi herkemmällä tuulella ja saatan itkeä varsin yllättävissä ja epänormaaleissa tilanteissa. Viimeisestä lääkeannoksestani oli kulunut vajaa viikko, kun katsoin tilannekomediasarjaa Kolmas kivi auringosta. Kyseessä on siis hulvaton komediasarja, jossa sattui olemaan yksi lievästi - paino sanalla lievästi - herkähkö kohtaus, en muista tarkalleen yksityiskohtia. Ja sarjalle ominaisesti tämä herkkyyskin oli loppupeleissä komediallista. No, joka tapauksessa huomasin kyynelkanavieni avautuvan tätä herkistelyä katsoessani. Siis voi jumalauta sentään! Kolmas kivi auringosta! Jos Leijonakuninkaan Simban isän kuolinkohtaus on itkuasteikolla 100, niin mainittu Kolmas kivi -kohtaus keikkuu jossain hädintuskin 5:n hujakoilla.
   Kolmas oire lääkkeettömyydestä yllätti minut aika lailla. Lääkkeettömyys on selvästi vaikuttanut uniini. Kaikki ihmisethän näkevät unia, mutta kovinkaan moni ei niitä aamulla enää muista tai tiedä nähneensä unta laisinkaan. Tämä kaikki on kohdallani muuttunut. Näen todella voimakkaita unia: sekavia ja epäloogisia. Ja ne jäävät muistiin myös aamulla. Jonkin verran on ollut painajaismaisiakin unia - ei varsinaisesti painajaisia, mutta jotain sen esiasteita. Tuntuu kuin lääke olisi aiemmin sumentanut uniani, mutta nyt lääkeettömänä selvästi nähdyt ja muistetut unet ovat tyyliltään ja laadultaan kyllä varsin mutkikkaita ja omituisia. Muistan, miten Essin kertomat unet olivat kuin elokuvia, joissa oli selkeä juoni ja draaman kaari. Essin unet olivat Hollywood-elokuvia, omani taas vaikeatulkintaista nykytaidetta.
   Lääkehoureista kuntoiluun. Olen aktiivisesti pyrkinyt kiskomaan itseäni lenkille tai pyöräilemään töiden jälkeen. Välillä onnistun, välillä en. Happi olisi kuitenkin huomattavan tärkeää kaikelle toipumiselle. Ja liikunta kaikessa muodossaan tekee hyvää myös vatsan hyvinvoinnille. Kauniisti yksinkertaistettuna pitäisi saada paska luontevasti kulkemaan, ettei sitä tarvitsisi odotella kello kädessä.
   Joogan olen ottanut liikuntavalikoimaani nyt jokseenkin pysyvästi. Pyrin ainakin kerran viikossa jotain joogaa harrastamaan. Olen huomannut joogan hyväksi keholle ja mielelle. Tunneilla olen huomannut, miten totaalijumissa kroppani on ollut ja on edelleen. Kroppa ja mieli kulkee käsi kädessä, joten kun mieli on ollut solmussa, ei kroppakaan ole voinut välttyä vaivoilta.
   Kokeilin viikko sitten maanantaina pientä juoksulenkkiäkin. Meinasi loppua usko omaan jaksamiseen, sen verran rapakunnossa olin ja huohotin. Enkä edes juossut, hölkkäsin kevyesti. Surutyö ja muu ahdistus sen ohella on kyllä tehnyt tehtävänsä. En ole koskaan ollut fyysisesti näin rapakunnossa.
   Itsensä pakottaminen ja väkisin kiskominen ei ole kivaa puuhaa, mutta se palkitsee kyllä lopulta. Lähes aina. Viime vuoden lopulla ja vuoden vaihteen jälkeen ei ollut juurikaan mahdollisuuksia edes väkisin kiskomiseen. Sen verran puhki olin henkisesti ja fyysisesti. Hyvä, että töissä jaksoin käydä. Enkä sitäkään kyllä täysin jaksanut.
   Nyt kun henkinen kunto alkaa olla sellaisella tolalla, ettei se kuormita koko olemusta, voi hiljalleen alkaa keskittyä myös fyysiseen kuntoon.
   Vähin erin, mutta systemaattisesti. Ei tässä maratoonille olla menossa, mutta jos ei verenmaku nousisi ensimetrien jälkeen hölkkälenkillä ja jalat olisi samantien hapoilla.

Muutoksia, muutoksia...

Ihmiskroppa on ihmeellinen, totean sen taas.
   Sairastuin välittömästi Essin syntymäpäivien jälkeen sitkeään flunssaan. Olin Essin vanhempien luona käymässä Essin syntymäpäivää edeltävänä päivänä ja tunsin illalla kotona karheutta kurkussa. Sunnuntaina Essin syntymäpäivänä olikin kurkku todella karhea ja kipeäkin. Maanantaina oli ääni lähes kuulumaton. Tiistaina alkoi yskä. Keskiviikkona alkoi räkäooppera.
   Kaikesta tästä huolimatta oloni tuntui henkisesti jotenkin kevyemmältä moneen viikkoon. Tajusin heti, että olin tiedostamatta (taas kerran!) tehnyt surutyötä ja jännittänyt Essin synttäreitä. Ne olivat kuitenkin aina yksi vuoden kohokohtia omien synttäreideni ohella. Tänä vuonna, kun Essin syntymäpäiviä ei enää vietettäisikään, sisällä jylläsi väistämättäkin suuri pelko ja ahdistus. Muistan nimittäin hyvinkin tarkasti viime vuoden synttärit, jotka vietimme yhdessä Ravintola Kappelissa illallisella ja sen jälkeen Aleksanterinteatterissa Rent-musikaalia katsoessa. Tuolloin kaikki oli vielä hyvin. Se ikuinen virsi.
   Essin sairauden diagnoosista lähtien meikäläisen kroppa meni sellaiseen lukkotilaan, että se säästyi kaikilta viruksilta ja perussairauksilta. Henkinen taakka oli sen verran raskasta, että se kuormitti kroppaani normivirusten sijaan. Ei ollut tilaisuutta eikä mahdollisuutta sairastua flunssiin tai muihin vastaaviin. Tokihan kroppani kävi jos jonkinmoista oireilua stressin ja ahdistuksen myötä koko viime vuoden, mutta jonkinlainen barrikadi ja panssari itselläni oli päällä, joka esti jokavuotiset flunssat puhkeamasta.
   Nyt se sitten puhkesi, kun kroppani malttoi hetkeksi hellittää. Mihin kaikkeen ihmiskroppa pystyykään - ja vielä täysin tahtomattaan!
   Essin syntymäpäiväetapin selättäminen ei ollut varmasti ainoa syy henkisen olotilani kohentumiseen. Yksi lisäsyy lienee päätökseni siirtyä neljän päivän työviikkoon, kun tuntui, ettei kroppani ja pääni enää jaksanut sitä tahtia ja rytmiä, jolla alkuvuoden nousukiidon jälkeisessä alamäessä mentiin. Onneksi olen terapialtani ja kanssaihmisten neuvoilta viisastunut sen verran, että osaan ajoissa reagoida ja tehdä asioille jotain. Itsehän kuitenkin loppupeleissä vastaan siitä, miten kroppani jaksaa. Sitä ei määrittele kukaan muu, eikä siitä voi muilla olla mitään poikkipuolista sanottavaa. Minä olen itseni herra ja minä päätän omista asioistani ja omasta hyvinvoinnistani.
   Hetkittäin sitä herää muistelemaan aikoja, kun elämän tasaisuus oli sitä, että jaksoi painaa töissä täysiä päiviä ja työviikkoja, tehdä vapaa-ajalla asioita ja viikonloppuna rentoutua. Elämä oli helppoa ja tasaista ja turvallista. Nyt elämäni on paikoitellen hyvinkin raskasta, epätasaista ja epävarmaa. Mutta jollain perin kierolla tavalla nyt sentään tunnen eläväni. Pitkään tylsän tasainen elämä vaihtui kaksi vuotta lopulta siihen, että muutin omilleni omaan kämppään ja aloin rakentaa oma itsenäistä elämää 30-vuotiaana. Se oli iso askel, valtava askel suorastaan - mutta askel, jonka ottamista en ole katunut päivääkään. Aloin tuntea kuuluvani ikäisteni joukkoon.
   Omilleen muuttamisen jälkeen meni miltei vuosi, että elämä alkoi saada kunnolla vauhtia ja aloin päästä jaloilleni alkukankeuden ja alkupyristelyjen kautta. Sitten koitti viime kevät ja jalat meni tyystin alta. Elämä jäi seisomaan paikoilleen ja se keskittyi lähinnä Essin sairauteen ja Essin tukemiseen. Oli kyllä helvetillisen rankkaa seurata ihan viereltä pelkästään ystävänä. Voin vain lievästi saada käsitystä, miltä Essin vanhemmista viime vuosi on mahtanut tuntua.
   Että kyllä tässä on kahdessa vuodessa tapahtunut niin paljon, että on tässä kestämistä ollut yllin kyllin ja liikaakin. Aivan liikaa yhdelle ihmiselle. Mutta vaikka viime vuonna jouduinkin henkisesti katujyrän yliajamaksi ja talovertauksena taloni sortuikin perustuksia myöten, tunnen silti olevani jollain lailla enemmän kiinni elämässä. Loogista sinänsä, on nimittäin ollut pakko pyristellä ja sinnitellä, kynsin ja hampain.
   Sain myös uutta puhtia, kun päätimme lääkärini kanssa yhteistuumin vähentää mielialalääkitystäni, koska sen ei ole havaittu vaikuttavan juurikaan mielialaani ja vointiini. Jos pääsisin tästä lääkityksestä tyystin eroon, olisi yksi pilleri vähemmän popsittavaa. Lääke on minulla kuitenkin varalla, jos olo äityykin ihan kestämättömäksi. Jännityksellä odotan. Nyt alkaa usean viikon kestävä lääkkeen alasajo.
   Mahaoireilujen jatkumisen myötä olen myös harkinnut vakavasti ruokavaliomuutosta. Olen kuullut ja lukenut niin paljon positiivisia kokemuksia valkoisen viljan pois jättämisestä, että olen lähestulkoon valmis siirtymään viljattomaan ruokavalioon. Niin monella ihmisellä on yleiskunto parantunut, mystiset mahavaivat kaikonneet ja muutkin yleissairaudet hävinneet. Näyttöä on niin monelta suunnalta, että vaikea uskoa puheita huuhaaksi. Sain myös lähetteen gastroenterologin konsultaatioon, jos haluan spesialistin juttusilla käydä.
   Olen saanut paljon aikaan, toivottavasti toimenpiteet kantavat lopulta hedelmää!  

Aurinko paistaa, ihanaa!

Niin, vai onko?
   Jokavuotinen kevät tekee tulojaan ja valon määrä kasvaa. Mielen pitäisi kaiken järjen mukaan virkistyä ja heräillä kaamoksesta. Mitäs jos asia ei olekaan ihan niin? Mitä jos meikäläistä auringonvalo väsyttää ja ajatus ulkoilusta auringonpaisteessa tympii?
   Olen ollut aina hidas heräämään talviunesta, ja tänä vuonna tämä heräily tuntuu entistä vaikeammalta. Osasyynä on tietenkin kaikki viime vuoden aikana koettu paska. Toinen osasyy on ajallisesti lähestyvä Essin sairauden diagnoosin vuosipäivä. Samankaltaisia fiiliksiä noussut pintaan tässä lähiaikoina kuin vuosi sitten. Niin, ja Essin kuolemasta tuli viikko sitten kuluneeksi puoli vuotta. Ja tänään on kaiken kukkuraksi Essin syntymäpäivä. Uskon ja toivon, että vuoden päästä olotila on huomattavasti helpompi kuin nyt. Taas yhdet isot etapit käyty läpi. Ulkona lohdulliselta näyttävä auringonpaiste tuo hirmuisen määrän haikeutta. Sisimmässä tuntuu pieni pelko, että kaikki koettu alkaa taas uudestaan.
   Raskas ympäröivä ilma ja jatkuvasti jännittynyt vatsa ja niska-hartian seutu jumissa. Minun tutut ystäväni. Hetken aikaa ehdin jo hengähtää: tässäkö tämä oli? No ei ollut ei. Taas talsitaan siirapissa ja ollaan iloisia, että päivän päätteeksi pääsee nukkumaan. Uni maistuu edelleen, mutta herätessä ei ole mitenkään hilpeän rentoutunut olo. Kroppa jännityksessä. Tämä tietää, että käsittelen taas sisäisesti jotain tunnetta, jota en saa ulos. Se muhii oman aikansa, kunnes puhkeaa. Sitten olo hellittänee taas. Tilannetta helpottaisi aina huomattavasti se, kun tietäisi ajankohdan milloin olo helpottaa. Arpapeliä tämä on ja lottovoittoa odottelen.
   Annan itselleni aikaa, mutta kyllä tämä edestakaisin heilahteleva tunnemyrskyily raskasta on. Pitäisi olla sitäjatätä ja rentoutua ja antaa ajan parantaa ja hilipatiheijaa. Yritän koko ajan, välillä siinä jopa onnistuen. Mutta kun kroppa jumittaa, mieli jumittaa. Välillä turhautuminen tähän surutyöhön on melkoista. Eikö se voisi jo hellittää...?
   Ilmeisesti ei.
   Olen kahden työpaikan loukussa: käyn arkipäivisin palkallisessa työssä, josta pidän, mutta joudun pakon edessä tekemään myös toista työtä, josta ei makseta palkkaa. Vai onko tämä palkka jotain, minkä todellisen arvon tietää ja tajuaa joskus myöhemmin, ja palkka tulee muuna kuin rahana? Mene ja tiedä, nyt surutyö on kuitenkin raskasta puurtamista ilman rahallista korvausta. Voisi Kela jotain tästäkin kyllä mielestäni korvata... Toivottavasti olotilaan tulee työn puolesta hieman helpotusta, kun päätin radikaalisti tiputtaa itseni neljän työpäivän työviikkoon, kun alkukevät on tuntunut todella raskaalta ja väsyttävältä. Raja alkanut tulla taas vastaan töissä jaksamisen suhteen.
   Ystäväni Elli puhui, että surutyön vaiheissa minulla olisi kenties meneillään ns. loppurysäys, joka tavallaan nivoo yhteen surutyön vaiheita. Tosin mistä minun surutyöni lasketaan alkaneeksi? Essin kuolemasta vai Essin sairastumisesta? Ainakin alitajuntaisesti tein surutyötä jo viime keväänä ja kesällä, kun kaiken piti vielä mennä hyvin.
   Mutta kaiken ikävän tunteen ja fyysisen raskauden keskellä on vain todettava, että näin sen ilmeisesti kuuluu mennäkin. Paras ystäväni 15 vuoden ajalta menehtyi ja jätti aukon. Ei kai tässä kovin hyvältäkään voisi tuntua kaiken kokemamme jälkeen. Mutta kyllä tämä surutyö edelleen yksi iso mysteeri on, että miten se heittelee puolelta toiselle ja miten siihen ei pysty varautumaan koskaan.
   Yritän olla syyttämättä aurinkoa ja kevättä ankeasta olostani. Mutta toisten ihmisten pirteys ja positiivisuus ottaa välillä koville. En ole vielä päässyt tähän positiivisen ajattelun maailmaan niin täysin käsiksi, että osaisin kaiken kääntää heti hyväksi. Olkaa onnellisia, kun on aihetta onneen. Etsin tässä vielä omaa onneani ja tasapainoa.
   Voi sitä päivää, kun askeleet tuntuvatkin keveämmiltä ja mahajännitys hellittää. Kun elämä taas ilmestyy kuvioihin.