lauantai 19. joulukuuta 2015

Mitä kuuluu? Kiitos hyvää.

Joulu 2015 lähenee. Miltä tuntuu?
   Tuntuu hyvältä, pitkästä aikaa joulun alla tuntuu hyvältä.
   Viimeisestä postauksesta on reilusti yli vuosi aikaa, päätin jättää kirjoittelun vähemmälle, kun alkoi olla jokseenkin seesteistä ja helpompaa aikaa. Tokihan siitä olisi jotain voinut kirjoittaa, mutta jäi kirjoittamatta. Tässäpä siis näillä näkymin viimeinen postaus tähän blogiin ja päivitys kuulumisista ja tuntemuksista.
   Viime jouluna oli hyvin raskaat fiilikset, kun mummi oli huonossa kunnossa, ja oltiin ihan siinä uskossa että mummilla oli nyt viimeinen joulu. Piti paikkansa, tosin mummi eli joulun yli ja olo kohentui uskomattomiin sfääreihin keväällä. Vietimme mummin 93-vuotissynttäreitä vielä toukokuussa ja mummi lauloi ja oli iloisella päällä. Puhui entisiä juttujaan.
   Syksyllä mummin olo huononi ja hyvin pian saatiinkin suru-uutinen, että mummi on kuollut. Taas siis yksi henkinen riepotus tänäkin vuonna. Toinen riepottelu koski pikkuserkkuani, jonka selkärangaista löydettiin kasvain, joka onneksi paljastui hyvänlaatuiseksi, vaikka ennusteet olivat todella huonot ennen tarkempia kokeita ja tutkimuksia. Nuutti parani ja tämä huoli poistui.
   Mummin poismeno oli monin verroin helpompi käsitellä kuin Essin poismeno. Mummi oli iäkäs, todella iäkäs, ja mummin kuolemaa kaikki suvussamme ovat varmasti kukin tahoillaan käsitellyt jo hyvän aikaa, viimeistään tänä vuonna, kun viime joulu tuntui olevan jonkinlainen käännekohta.
   Ikävistä takaiskuista huolimatta tämä vuosi on ollut muutoksen vuosi monessa mielessä. Olen kokenut ja kokeillut kaikenlaista uutta. Olen mennyt paikkoihin ja tavannut ihmisiä. Olen tullut enemmän ja enemmän ulos kuorestani, ja alkanut ihan kunnolla elää elämääni. Ehkä joku pääni sisällä sanoi, että nyt on jo aika siihen.
   Terapiani kolmas vuosi alkoi nyt syksyllä ja hyvä niin. Se on hyvänä tukena tässä matkan varrella vielä, sellaisena viimeisenä oljenkortena, johon tarttua, jos oikein huonosti menee. Mutta en usko, että näin tulee käymään. Olen vahvistunut henkisesti varsin merkittävissä määrin. Terapia, ystävät, oma-aloitteisuus ja uteliaisuus ja jooga lienevät suurimmat avut tässä hyvinvoinnissa, mitä nyt koen.
   Elin Essin kanssa niin tiivistä yhteiseloa ystävinä, että siinä jokseenkin hämärtyi ystävyyden merkitys ja tarkoitus. Nyt olen huomannut, että ystäviä pitää olla enemmänkin kuin yksi. Niitä pitää olla paljon, ja eri tarkoituksiin. Jonkun kanssa puhutaan henkeviä, jonkun kanssa käydään urheilemassa ja jonkun kanssa käydään ihan simppelisti vain elokuvissa.
   Oma-aloitteisesti olen pyytänyt uusi työkavereita leffaan, teatteriin, drinkeille. Tätähän kaikki muutkin normaalit ihmiset tekevät. Miksen siis minä? Kaikenlaista mukavaa on jäänyt kokematta, kun olin kuoren sisällä ja kuplassa. Nyt kun ei ole kuorta eikä kuplaa, niin on huomattavasti helpompi hengittää. Olen lisäksi hurahtanut leipomiseen, osallistunut kolmesti Ravintolapäivään, ja saanut hurjat määrät kehuja. Sirkusapina tarvitsee välillä aploodeja. Olen leipomusteni kanssa menossa blogiin ensi vuoden alusta, joten blogista blogiin käy matka, nyt huomattavasti kevyemmällä sisällöllä.
   Joogasta olen oppinut rauhoittumisen ja rentoutumisen merkityksen. Jooga on myös oikeasti avannut silmiä. Maailma on alkanut kliseisesti näyttää kirkkaammalta, vaikka nyt elämmekin harmainta, ankeinta talvea. Perusmoodi saattaa olla väsynyt ja apea, mutta se ei ole koko totuus. Koko totuus on se, että voin henkisesti hyvin.
   Olen myös tietoisesti irrottanut otetta marttyyriasenteesta, joka on aivan perseestä. Miksi minulle käy taas näin? Miksi minä en voi paremmin? Blaa blaa blaa, nyyh nyyh nyyh. Ei hyvä asenne: vie ihan hillittömästi energiaa, eikä loppupeleissä vie mihinkään, korkeintaan taaksepäin, kun eteenpäin olisi oikea suunta.
   Minulle toitotettiin monelta suunnalta, että surusta ja epäonnesta ja ahdingosta voi koitua jotain hyvääkin. Vaikeimpina aikoina oli vaikea uskoa näitä sanoja, mutta niissä on piillyt totuus. Näinhän se on. Essin kuolema toi täysin uusia asioita ja avasi omaa itseäni. Olen alkanut enemmän ja enemmän tajuta itseäni ja tiedostaa, mitä MINÄ haluan OMALTA elämältäni. Melkoisen oleellisia asioita, mutta ennen nämä oli aika pimennossa minulta.
   Haluaisin täten julistaa kaikille ahdingossa ja surussa velloville, että asenteella on ihan mieletön merkitys selviytymisessä. Ja avulla, ulkopuolisella avulla. Etsi apua, pyydä apua. Apu ei aina tule ovelle kolkuttamaan tai soita sinulle puhelimeesi. Vello ja märehdi oma aikasi, mutta nouse jossain kohtaa ylös ja tee itse asioiden eteen töitä. Se vaatii paljon, mutta tuottaa hedelmää. On toki erilaisia tilanteita eri ihmisillä, mutta pääsääntöisesti kaikesta voi selvitä. Ja kaikki kokemukset kasvattavat, aivan huikeassa määrin.
   Olen oppinut olemaan suht zen omassa elämässäni. En haikaile isoja asioita. Erityisesti työn suhteen en koe minkäänlaisia haasteiden tarpeita. Yksineläminen on ihanaa, parisuhde tapahtuu sitten kun on sen aika. Sillä, kuten ei millään muullakaan, ole kiirettä. Minä määrään mitä teen ja milloin ja miten. Vapauttavaa.
   Tämä on viimeinen postaus tähän blogiin. Täytyy joku kerta lukea postaukseni kronologisessa järjestyksessä ja seurata miten parantuminen on edistynyt. Haluan kiittää lukijoita ja seuraajia, ja toivon, että joku suruun uponnut ihminen joskus löytäisi tämän blogin, ja löytäisi siitä jotain kosketuspintaa sekä apua omaan ahdinkoonsa.
   Voikaa hyvin, minä ainakin voin. Piis! :)

1 kommentti:

  1. Hei! Aloin lukemaan blogiasi itse kärsiessäni pahasti yleistyneeseestä ahdistuneisuushäiriöstä vajaa kaksi vuotta sitten. Sain tästä valtavasti tukea ja helpostusta, yhä ovat tallessa ne paperille kirjoitetut muistiinpanot joihin siteerasin tekstejäsi. Taisin joskus kommentoidakin jotain. Oli niin mahtava kun osasit pukea sanoiksi juuri sen miltä minustakin tuntui, ja sen miten ahdistus vie joskus "sumukävelylle". Olen voinut erittäin hyvin viime vuoden, ja tämän kevään myös. Jooga ollut merkittävä osa toipumistani kuten sinullakin. Halusin vain jättää viestin, ja kertoa että olen todella löytänyt blogistasi kosketuspintaa omaan ahdinkooni, jonka voin huojentuneena todeta olevan takana päin. Ja rehellisesti sanottuna, olen todella iloinen että näin on myös sinulla! Olen myös kiitollinen tästä viimeisestä kirjoituksesta, sillä jollain tavalla se jäi kaivertamaan mieltäni, kun kirjoituksesi loppuivat ja mietin miten selvisit ja toivuit. Kiitos viimeisestä kirjoituksesta ja toivon kaikkea hyvää.

    VastaaPoista