Joulun taikaa, mennyttä aikaa?

Joulu tuli, joulu oli ja joulu meni - luojan kiitos. Täytyy todeta, että viimeistään nyt joulusta meni se viimeinenkin varsinainen hohto, kun heräsin jouluaattona siihen todellisuuteen, missä Essi ei enää ole osallisena. Essi oli kuitenkin henkeen ja vereen jouluihminen ja Essin myötä itsekin osasin nauttia joulusta sen verran, että joulun aika tuntui hyvältä.
   Tänä vuonna sattuneista syistä joulunalusaika oli aikamoista painajaista. Ahdistus voimistui mitä lähemmäs joulun h-hetkeä päästiin ja kroppa meni ihan solmuun. Tuntui hetkittäin siltä, että olisi ihana yksinkertaisesti vain nukahtaa ja herätä joskus tammikuussa. Mutta tämäkin joulu oli koettava ja kestettävä. Tämä joulu erityisesti...
   On jokseenkin voittajafiilis, kun selvisin joulusta 2013, ensimmäisestä joulusta ilman Essiä. Tämä joulu herätti monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia tästä suuresta juhlasta, jota suomalaiset edelleen vaalivat ja rakastavat. Vai rakastavatko - ja miksi?
   Nyt kun Essi ei enää ollut langan päässä jouluaattona ja joulun aikaan muutenkaan, totesin vanhan kunnon joulun olevan kuollut käsite. Joulu ei tuntunut enää joululta. Tämän vuoden joulu oli kolme pyhäpäivää ilman joulun tunnelmaa. Emme syöneet jouluruokia äidin kanssa, emme kuunnelleet joululauluja. Joulukuuset sentään oli kummallakin koristeltuina ja lahjoja jaettiin, mutta siinäpä se joulu oikeastaan oli.
   Pohdin monta kertaa miksi joulua pitäisi pyhittää ja vaalia. Joulun kaupallistuminen ja aikaistuminen tuntuu pahenevan vuosi vuodelta. Joululaulut lokakuun lopulla kauppakeskuksissa oli jo liikaa. Hempeät ja hartaat jouluveisut Essin kuoleman jälkeen olivat muutenkin myrkkyä kuunneltavaksi.
   Olin aina ennen jotenkin roikkunut joulun taiassa väkisin kiinni, vaikka usein joulun loputtua olin kokenut helpotuksen tunteita, kun joulu viimenään oli ohi. Ehkä Essi oli se viimeinen oljenkorsi, johon tartuin joulun suhteen.
   Ensi vuonna ajattelin skipata koko joulun. Ei ole pakko viettää joulua, jollei yksinkertaisesti halua. Essi poistui kuvioista, näin olleen poistui viimeinen joulun juhlistamisen syy. Ainakin toistaiseksi ja joksikin aikaa. Tokihan tulevaisuudessa voi tulla aikoja, jolloin joulu tuntuu taas juhlistettavalta asialta, mutta viime vuosien joulut kokeneena haluan ensi vuodelta jotain radikaalisti erilaista ja helpompaa. En vietä pääsiäisiä, vappuja tai juhannuksiakaan mitenkään erityisesti. Menkööt joulu sillä samalla periaatteella. Kun isä asuu samassa taloyhtiössä naapurirapussa ja äiti naapurikaupunginosassa parin kilometrin kävelymatkan päässä, niin perhejoulukin on ajatuksena hieman hassu. Näen kumpiakin vanhempiani viikottain, parikin kertaa viikossa.
   En kuitenkaan tunne olevani kyyninen tai joulunvihaaja. Essi opetti nauttimaan joulusta ollessaan vielä hengissä, mutta kuolemansa jälkeen Essi opetti myös luopumaan joulusta pyhänä juhlana, kun pitää hössöttää ja stressata. Kyllä minä Essin kanssa oikeasti nautin joulun ajan kauppareissuista Stockalla ja muualla. Nautin, kun Essi nautti.
   Suon joulun juhlistamisen kaikille heille, ketkä siitä aidosti nauttivat. Itse olen väkisin juhlistanut joulua, vaikka todellisuudessa olisi ollut helpompaa olla sitä tekemättä. Kaikki joulun taika ja ilo ja riemu heille, joilta se luonnistuu. Pidin kuitenkin kovasti joulukuusen koristelusta tänäkin vuonna. Ja katselen joulukuusta mielelläni pitkään joulun jälkeenkin. Olkoon joulun taika ja riemu omalla kohdallani jatkossakin vaikka pelkästään joulukuusessa.
   Joulu ulkomailla jossain lämpimässä aurinkorannalla kirja kourassa ei ole ollenkaan hullumpi ajatus. Valkoinen ja luminen lapsuuden joulu joulupukkeineen ja joululauluineen on mennyttä aikaa.
   Tiedän, että Essi pyörittelee silmiään parhaillaan jossain. Tähän on tultu. Sori, Essi :)

Surua kohti

Eilen oli todella paska päivä henkisesti, tuli itkettyä pitkään ja hartaasti Essin kohtaloa ja tätä surutyön rankkuutta. Miten se voikin viedä niin voimattomaksi! Joulukin tekee tuloaan, eikä aidosta joulumielestä ole pienintä tietoakaan. Tämä joulu menee ihan siinä missä muutkin päivät vuodesta. Rankin joulu joka tapauksessa edessä. Ahdistuksen vallassa tietenkin murehtii ja märehtii tulevaa, vaikkei tiedä vaikka joulu menisikin ihan mukavasti. Epäilen silti.
   Joka tapauksessa eilen illalla itkumaratoonin jälkeen rohkaistun viimenään tekemään sen, mitä olen siirtänyt ja siirtänyt. Ei ole ollut voimia eikä halua. Menin itkusta silmiä särkien koneelle ja laitoin iTunesista soimaan Essin ja minun viimeiseksi jäänen laululevyn biisin "You Take My Breath Away". Biisin alkaessa alkoi padot sortua oikein kunnolla. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin Essin ääntä sen jälkeen, kun viimeisen kerran Essin kanssa juttelin puhelimessa. No, kyllähän siinä voi jokainen arvata, miten voimakkaita tunteita tämä biisin kuuntelu minussa herätti. Tuntui hirveän pahalta, mutta jollain kummalla tavalla myös lohdulliselta. Ehkä osittain jo senkin takia, että hittolainen uskalsin kuunnella Essin laulua kaiken tämän paskan jälkeen! Joskushan tätä laulua on kuunneltava. Nyt oli sellainen hetki, että tuntui oikealta kohdata tämäkin yksi iso etappi. Eikös sitä surutyössä sanota, että surua kohti pitäisi jotenkin yrittää kävellä, eikä siitä poispäin.
   Essin laulua kuunnellessa tuli jotenkin ihan ylimaallinen olo. Tiesin, että Essi on kuollut eikä enää fyysisesti läsnä, mutta ääni oli tallella. Kaunis ääni Essillä olikin, voi hitsiläinen. Taas yksi asia, mitä jää kaipaamaan. Essin ääni on jo itsessään asia, jota kaipaa. Se ei pelkästään ole kaunis lauluääni, vaan se on tietenkin ennenkaikkea minun parhaan ystäväni ääni, joka kuului aina puhelimen toisesta päästä, kun soiteltiin. Sitä jään kaipaamaan. Ja taas alkoi itkettää...
   Essin ja minun yhteinen lauluharrastus on yksi iso asia, mitä tässä kaikessa rumbassa jään suuresti kaipaamaan. Essin myötähän itse uskalsin suuni ylipäätään avata laulullisesti. Täysin itseoppineena huomasin laulamisen olevan erittäin hyvä itseilmaisun keino. Vaikken ihan täysin allekirjoita kuuntelullisesti kaikkia laulamiani lauluja, niin ei genrellä tai artistilla oikeastaan ollut mitään väliä. Jos laulu tuntui hyvältä laulaa, minä lauloin sen. En kuuntele Juha Tapiota tai Hectoria, mutta näitä lauluja oli mukava ja helppo laulaa. Kuka tietää, jos vielä jonain päivänä alan itsekseni laulamaan taas. Ei se silti ikinä tule olemaan enää samanlaista kuin Essin kanssa, mutta toisaalta ei mikään tule olemaan...
   Kuuntelin tuon edellä mainitun biisin lisäksi vielä yhden Essin biisin, "What I Did For Love", kaunis biisi sekin. iTunesista annoin tulla vielä tämän musikaalibiisin jälkeisen biisin, en yhtään muistanut mitä oli tulossa. Mutta taas kuin jollain ihmeellisellä kosmisella yhteydellä kajareista kajahtikin oma soolobiisini Hectorin "Mandoliinimiehestä". Miten tilanteeseen osuvasti biisi voikin alkaa:

Hei, ystävä pyyhi kyyneleet
Aivan turhaan niitä teet...

"Minä toivon rumpujen pärinää..."

Musiikki on elementti, joka on pitänyt mielialan jotenkin aisoissa, kun ahdistus on iskenyt tai elämän kulku on alkanut tuntua siirapissa tarpomiselta. Musiikki on eräänlainen terapiamuoto itselleni. Sen avulla pyrin rentouttamaan itseni ja siirtämään ajatukset pois puuduttavasta ahdistuksesta
   Löysin Jonna Tervomaalta ja Jannalta kaksi biisiä, jotka on kuin tehty elämäntilanteeseeni tsemppaamaan. Kursivoituna lyriikoiden oleelliset ilmaisut.

* * * * *

JONNA TERVOMAA: Minä toivon (Youtube: http://www.youtube.com/watch?v=NU0gVUVI6v0)

Olen käynyt joessa kylpemässä
oranssissa teltassa lempimässä
tiedän miten vislataan
näin elävän Kekkosen

Tarkoitus on elää ja kerran kuolla 
henkeen kaikki vetää ja sormet nuolla
tehdä jotain hyvää kun voi oi, sehän menee kiertoon

Kuka riemun löytää, sen pitäköön
lipun salkoon nyt heti vetäköön
kumpi voittaa historia vai tulevaisuus 

kertosäe:
Uusi ja uljas on aamu kun parvekkeelta katselen 
uudestisyntynyt maisema sinne pian mä astelen 
Minä toivon rumpujen pärinää 
ikinälkäistä elämää 
ja toivon koskien kohinaa 
koko pitkää sinfoniaa 

Kaupungissa käynyt oon eksymässä
muodon vuoksi anteeksi pyytämässä
ihastunut ihmiseen ja nukahtanut viereen

Kuka riemun löytää, sen pitäköön
lipun salkoon nyt heti vetäköön
eläköön ei historia vaan tulevaisuus

kertosäe

Minä toivon selkäni värinää
toivon rakkautta repivää 
minä toivon kaaosta, kapinaa 
ensiaskelten vapinaa 
Minä toivon huomisen tulevan 
toivon soihtujen korkeina palavan 
toivon taivaan täydeltä satavan 
koko pitkää sinfoniaa

* * * * *

JANNA: Sä et ole hullu (Youtube: http://www.youtube.com/watch?v=Yb8r3ZZAQx4)

Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa
ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa

yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu

anna minun
kantaa, auttaa
anna minun anna minun

anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa
hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa

sama se vaikka sinä rakastuisit johonkin väärään
sama se jos et sinä opi vielä siitäkään

tärkeintä on ettet sinä koveta sun sydäntä koskaan
jonkunhan on uskottava että vielä rakkaus voittaa

anna minun
kantaa, auttaa
anna minun anna minun

anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa
hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa

* * * * *

Jannan biisi olkoon eräänlainen mantra tämänhetkiselle elämäntilanteelle. Jonnan biisin sanomaa suuntaan tulevan elämän muutoksiin.
   Ja kyllä Tervomaan Lopulta aina -biisin kolme viimeistä riviäkin toimii lohdutuksena:

Ooo, ja lopulta aina jollain poikkeuslailla
Lopulta aina kaikki järjestyy
Kaikki järjestyy

Sovitaan niin, Jonna, sovitaan niin!

Kun voimat loppuvat

Kirjoitin aiemman postauksen, jossa puhuin miten jalat sittenkin kantoivat töihin kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Sitä jaksoikin paahtaa elämässään eteenpäin, vaikka paras ystävä viereltä poistuikin lopullisesti. Hautajaisten jälkeen mentiin sata lasissa.
   Joskushan se vauhti sitten hiipuu...
   ...kuten nyt.
   Viime viikolla havahduin siihen tosiseikkaan, etten enää jaksa. Voimat loppuivat totaalisesti. Töissä käyminen alkoi tuntua vaihtoehdolta, joka ei enää ollut vaihtoehto. Ainut asia, mikä jollain lailla piti minut järjissään Essin kuoleman jälkeen olikin jätettävä taakse. Meikäläinen, joka on aina ollut tunnollinen työntekijä, joutuukin yhtäkkiä jättämään työt ja irrottaa itsensä arjen oravanpyörästä.
   Ei ollut helppoa. Mutta ei ollut kyllä vaihtoehtojakaan, sen verran hevi oli viikonloppu viikko sitten. Perjantai mahakrampeissa sängyssä, itkua ja ahdistusta. Lauantaina sumua, sunnuntaina viimeinen tikki. Äitini katsoi toimintaa vierestä ja lenkillä huomautti, että joskohan nyt olisi aika pitää hieman hermolomaa töistä.
   Asian myöntäminen teki kipeää. Mutta olihan siinä myönnettävä, että olin ihan finaalissa. Henkisesti ja fyysisesti. Defenssit päällä olin painanut koko syksyn, viikonloppuisin hieman itkeskellyt, mutta mennyt kuitenkin eteenpäin. Ajattelin, että kun teen töitä, niin Essi ei ole koko ajan mielessä ja saan jotain muuta ajateltavaa. Tosiasiahan kuitenkin oli se, että ahdistavat tunteet seurasivat töiden jälkeen vapaa-ajalle ja viikonlopuille.
   Maanantaina päätin oikein reippaasti mennä tekemään yhden keskeneräisen työtehtävän ja valmistelemaan ohjeistuksia tulevalle tuuraajalleni. Ja päätin, että ilmoitan tulevasta hermolomastani esimiehelleni ihan asiallisesti ilman sen kummempia tunnemyrskyjä. No, se päätös ei kauaa kestänyt, kun esimiehen kanssa käytävässä keskustelussa lause katkesi ja purskahdin itkuun ja sanoin etten enää jaksa. Meni varmasti ainakin viesti perille.
   Maanantain jälkeen jäin sitten lomalle hoitamaan itseäni. Pelotti jäädä pois töistä keskelle omia ajatuksia, jotka eivät hirveän positiivisia ja mukavia olleet olleet lähiaikoina. Mutta toitotin itselleni, että nämä asiat on käytävä jossain vaiheessa kunnolla läpi, että surutyön saa hoidettua "kunnialla".
   Jotain positiivistakin tästä muutoksesta kuitenkin kehkeytyi. Sain työkavereiltani ihailtavan paljon kannustavia kommentteja viestiin, jonka heille kirjoitin. Ja sain ystävän halauksen maanantaina työkaveriltani Elliltä, kun purskahdin hänen edessään itkemään, kun menin tilanteestani hänelle kertomaan. Mutta jos on avoin, saa kyllä apua ja kättä ojennetaan. Tai sitten kohdalleni on osunut harvinaisen empaattisia työkavereita.
   Nyt kun pohjakosketus on saavutettu, matka ylöspäin on pitkä ja välillä iskee pieni epätoivo, että milloin tämä taakka kevenee. Matkaa on tehty jo etukäteenkin aika pitkään ja toiset mokomat kenties vielä edessä. Pitäisi oppia hellittämään. Niinpä niin, todellakin helpompi sanottu kuin tehty. Tunnen miten roikun kynsin ja hampain pahassa olossa kiinni, enkä suostu päästämään irti. Vaikka olo helpottuisi, en päästä irti. Jännitys koko kehossa on erityisesti aamuisin melkoista.
   Olen malttamaton ja kärsimätön. Loppuisi jo mokoma rinnan puristus ja mahan mouruaminen. Anna aikaa, olo kyllä helpottaa. Kyllä kyllä, helpottaa helpottaa, mutta milloin?
   Pah, taidanpa mennä pötkölleen.
   Voi minä pieni ihmisrukka, yhyy...
   Kärsivällistä sankari-Jonia kaivataan! Mistä löytyisi?

Henkimaailman asioita

Kuoleman kanssa läheisesti tekemisiin joutuessa olen huomannut herkistyneeni henkiperäisille asioille. Asiat, jotka ennen saattoivat tuntua humpuukilta ja hihhuleiden hapatukselta, ovat nyttemmin alkaneet tuntua kiinnostavilta ja jopa uskottavilta asioilta. Tai ainakin näille henkiperäisille, yliluonnollisille asioille on alkanut antaa mahdollisuuksia. Mitä jos niissä onkin jotain perää? Olen alkanut leikitellä ajatuksella, että mitä jos tietyt sattumanvaraiset tapahtumat ovatkin jotain kohtalon sormen osoittamaa toimintaa, eikä pelkkää sattumaa.
   Yhtenä esimerkkinä otettakoon sellainen asia, että useita viikkoja sitten tapasin keskiviikkona töistä tullessani junassa lukioaikaisen ystäväni Helin ruuhkajunassa. Ehdimme Pasilan ja Kilon välisen matkan aikana rupatella pikapuoliin pääasialliset kuulumiset. Jouduin tietenkin kertomaan Essin poismenosta, mikä tietenkin järkytti Heliä suuresti. "Siis Essi? Kuollut?"
   Helin tapaaminen oli mukava yllätys, enkä vielä sen enempää ryhtynyt asiaa paisuttelemaan - kunnes tasan viikko Helin tapaamisesta näin Elielinaukiolla entisen työkaverini Taijan kuuden vuoden takaa! Taijan tapaaminen oli todella pikainen, koska olin kiiruhtamassa duunikaverini kanssa urheilemaan. Mutta ehdin vaihtaa Taijan kanssa kuulumiset ja sähköpostiosoitteet.
   Illalla kotiin päästyäni aloin tuumailla näitä kahta yllättävää kohtaamista Essin poismenon kannalta. Eikös se sananparsi mene jotenkin tyyliin "Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu uusia ovia kaksi"? Illalla alkoi tuntua erikoiselta se, että juuri nyt tässä elämäntilanteessa tapaan vanhoja ystäviä vuosien takaa. En voinut välttyä ajattelemasta, että kohtalo olisi jotenkin puuttunut peliin.
   Viimeistään siinä vaiheessa nousi selkäkarvat pystyyn selässäni, kun kirjoitin entiselle työkaverilleni Taijalle sähköpostia illalla ennen nukkumaanmenoa. Olin hirmuisen energinen ja iloinen Taijan näkemisestä. Kun olin lopettanut viestin kirjoittamisen, vilkaisin sattumalta tietokoneen kelloa katsoakseni joko pitäisi suoriutua peiton alle. Kello näytti 23:10 23.10.2013.
   Ja päivää ennen Essin kotona järjestettäviä suuria teekutsuja (joihin kutsuttiin liuta Essin ystäviä Suomen lolitapiireistä) havahduin illalla siihen, kun näin kummallista pyrähtelyä lasitetulla parvekkeellani. Menin katsomaan asiaa tarkemmin ja huomasin, että parvekkeelleni oli eksynyt pieni sinitiainen, joka oli onnistunut tunkemaan itsensä pikkiriikkisestä avonaisesta raosta parvekelasin välistä sisälle parvekkeelle. Oliko sinitiainen Essi, joka oli tullut tervehtimään ja toivottamaan hauskaa tulevaa teekutsupäivää? Mene ja tiedä. Teekutsuilla yksi Essin läheisistä lolitaystävistä sanoi minulle kuinka tuntuu käsittämättömältä, ettei Essiä enää ole fyysisesti ja että koko ajan odottaa, että Essi kävelee alakerrasta rappuja ylös tervehtimään. Vaikka Essin fyysinen olemus onkin poistunut jonnekin, niin henkisesti Essi varmasti on kutsuilla mukana, totesi Myrsky-niminen lolitaystävä. Koska kutsuilla oleminen ei ollut millään muotoa vaikeaa tai ahdistavaa, ja tunnelma oli kaikinpuolin lämminhenkinen ja kevyt, niin Essin täytyi olla paikalla.
   Kaikista mykistävin tapaus on kuitenkin se, kun Essi uutena vuotena kertoi minulle heränneensä viitisen vuotta sitten sellaiseen tunteeseen, että viiden vuoden päästä tulisi tapahtumaan jotain todella ikävää, joka mullistaisi monien elämät. Lisäksi samaisena viime uudenvuodenaattona hän mainitsi, että tuntuu kuin tulevana vuonna joutuisimme kokemaan jonkun todella läheisen kuoleman. Essi ei osannut sanoa tarkalleen, kuka tulisi kuolemaan, mutta joku läheinen.
   Essin sanat nousivat kipeästi pintaan heti Essin syöpädiagnoosin jälkeen. Vaikka päättäväisesti kaikki olimme asennoituneet taistelumoodiin, niin vuoden vaihteen sanat alkoivat takoa päässäni. Essikö tässä sitten kuoleekin??? Kun loppu sitten viimenään koitti, ei meistä läheisistä kukaan voinut välttyä miettimästä Essin ennustuksia ja sanoja henkimaailman kantilta.
   Edellämainitut tapahtumat ovat jollain tapaa havahduttaneet minut seuraamaan maailmaa hieman eri silmin ja ajatuksin. Jo heti Essin kuoleman jälkeen aloin vakavasti pohdiskella, että tässä ympäröivässä tilassa täytyy olla jotain muutakin kuin se mitä näemme ja kuulemma ja kosketamme. Ja on joku paikka tai tila, minne Essin sielu on siirtynyt. Jostain hän minua katselee. Ei välttämättä mistään pilven reunalta tai taivaasta, mutta jostain. Essi on jossain tässä lähellä, mutten osaa sitä tarkemmin paikallistaa tai selittää. En ole uskonnollinen ihminen enkä usko Jumalaan, mutta uskon, että on jotain mitä ei silmillä näe eikä järjellä pysty selittämään.
   Sitäpaitsi tunnen aina aika ajoin kuinka kissavainaani Niisku humpsauttaa itsensä sängylleni joko jalkopäästä tai pään puolelta. Sen tuntee ihan niin selvästi, kuin Niisku oikeasti hyppäisi sängylle, kuten tapasi eläessään tehdä. Niisku käy aina välillä vierailulla.
   Olen varma, että Essikin ilmestyy minulle jonain kauniina päivänä. Jossain muodossa.