Kirjoitin aiemman postauksen, jossa puhuin miten jalat sittenkin kantoivat töihin kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Sitä jaksoikin paahtaa elämässään eteenpäin, vaikka paras ystävä viereltä poistuikin lopullisesti. Hautajaisten jälkeen mentiin sata lasissa.
Joskushan se vauhti sitten hiipuu...
...kuten nyt.
Viime viikolla havahduin siihen tosiseikkaan, etten enää jaksa. Voimat loppuivat totaalisesti. Töissä käyminen alkoi tuntua vaihtoehdolta, joka ei enää ollut vaihtoehto. Ainut asia, mikä jollain lailla piti minut järjissään Essin kuoleman jälkeen olikin jätettävä taakse. Meikäläinen, joka on aina ollut tunnollinen työntekijä, joutuukin yhtäkkiä jättämään työt ja irrottaa itsensä arjen oravanpyörästä.
Ei ollut helppoa. Mutta ei ollut kyllä vaihtoehtojakaan, sen verran hevi oli viikonloppu viikko sitten. Perjantai mahakrampeissa sängyssä, itkua ja ahdistusta. Lauantaina sumua, sunnuntaina viimeinen tikki. Äitini katsoi toimintaa vierestä ja lenkillä huomautti, että joskohan nyt olisi aika pitää hieman hermolomaa töistä.
Asian myöntäminen teki kipeää. Mutta olihan siinä myönnettävä, että olin ihan finaalissa. Henkisesti ja fyysisesti. Defenssit päällä olin painanut koko syksyn, viikonloppuisin hieman itkeskellyt, mutta mennyt kuitenkin eteenpäin. Ajattelin, että kun teen töitä, niin Essi ei ole koko ajan mielessä ja saan jotain muuta ajateltavaa. Tosiasiahan kuitenkin oli se, että ahdistavat tunteet seurasivat töiden jälkeen vapaa-ajalle ja viikonlopuille.
Maanantaina päätin oikein reippaasti mennä tekemään yhden keskeneräisen työtehtävän ja valmistelemaan ohjeistuksia tulevalle tuuraajalleni. Ja päätin, että ilmoitan tulevasta hermolomastani esimiehelleni ihan asiallisesti ilman sen kummempia tunnemyrskyjä. No, se päätös ei kauaa kestänyt, kun esimiehen kanssa käytävässä keskustelussa lause katkesi ja purskahdin itkuun ja sanoin etten enää jaksa. Meni varmasti ainakin viesti perille.
Maanantain jälkeen jäin sitten lomalle hoitamaan itseäni. Pelotti jäädä pois töistä keskelle omia ajatuksia, jotka eivät hirveän positiivisia ja mukavia olleet olleet lähiaikoina. Mutta toitotin itselleni, että nämä asiat on käytävä jossain vaiheessa kunnolla läpi, että surutyön saa hoidettua "kunnialla".
Jotain positiivistakin tästä muutoksesta kuitenkin kehkeytyi. Sain työkavereiltani ihailtavan paljon kannustavia kommentteja viestiin, jonka heille kirjoitin. Ja sain ystävän halauksen maanantaina työkaveriltani Elliltä, kun purskahdin hänen edessään itkemään, kun menin tilanteestani hänelle kertomaan. Mutta jos on avoin, saa kyllä apua ja kättä ojennetaan. Tai sitten kohdalleni on osunut harvinaisen empaattisia työkavereita.
Nyt kun pohjakosketus on saavutettu, matka ylöspäin on pitkä ja välillä iskee pieni epätoivo, että milloin tämä taakka kevenee. Matkaa on tehty jo etukäteenkin aika pitkään ja toiset mokomat kenties vielä edessä. Pitäisi oppia hellittämään. Niinpä niin, todellakin helpompi sanottu kuin tehty. Tunnen miten roikun kynsin ja hampain pahassa olossa kiinni, enkä suostu päästämään irti. Vaikka olo helpottuisi, en päästä irti. Jännitys koko kehossa on erityisesti aamuisin melkoista.
Olen malttamaton ja kärsimätön. Loppuisi jo mokoma rinnan puristus ja mahan mouruaminen. Anna aikaa, olo kyllä helpottaa. Kyllä kyllä, helpottaa helpottaa, mutta milloin?
Pah, taidanpa mennä pötkölleen.
Voi minä pieni ihmisrukka, yhyy...
Kärsivällistä sankari-Jonia kaivataan! Mistä löytyisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti