Eilen oli todella paska päivä henkisesti, tuli itkettyä pitkään ja hartaasti Essin kohtaloa ja tätä surutyön rankkuutta. Miten se voikin viedä niin voimattomaksi! Joulukin tekee tuloaan, eikä aidosta joulumielestä ole pienintä tietoakaan. Tämä joulu menee ihan siinä missä muutkin päivät vuodesta. Rankin joulu joka tapauksessa edessä. Ahdistuksen vallassa tietenkin murehtii ja märehtii tulevaa, vaikkei tiedä vaikka joulu menisikin ihan mukavasti. Epäilen silti.
Joka tapauksessa eilen illalla itkumaratoonin jälkeen rohkaistun viimenään tekemään sen, mitä olen siirtänyt ja siirtänyt. Ei ole ollut voimia eikä halua. Menin itkusta silmiä särkien koneelle ja laitoin iTunesista soimaan Essin ja minun viimeiseksi jäänen laululevyn biisin "You Take My Breath Away". Biisin alkaessa alkoi padot sortua oikein kunnolla. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin Essin ääntä sen jälkeen, kun viimeisen kerran Essin kanssa juttelin puhelimessa. No, kyllähän siinä voi jokainen arvata, miten voimakkaita tunteita tämä biisin kuuntelu minussa herätti. Tuntui hirveän pahalta, mutta jollain kummalla tavalla myös lohdulliselta. Ehkä osittain jo senkin takia, että hittolainen uskalsin kuunnella Essin laulua kaiken tämän paskan jälkeen! Joskushan tätä laulua on kuunneltava. Nyt oli sellainen hetki, että tuntui oikealta kohdata tämäkin yksi iso etappi. Eikös sitä surutyössä sanota, että surua kohti pitäisi jotenkin yrittää kävellä, eikä siitä poispäin.
Essin laulua kuunnellessa tuli jotenkin ihan ylimaallinen olo. Tiesin, että Essi on kuollut eikä enää fyysisesti läsnä, mutta ääni oli tallella. Kaunis ääni Essillä olikin, voi hitsiläinen. Taas yksi asia, mitä jää kaipaamaan. Essin ääni on jo itsessään asia, jota kaipaa. Se ei pelkästään ole kaunis lauluääni, vaan se on tietenkin ennenkaikkea minun parhaan ystäväni ääni, joka kuului aina puhelimen toisesta päästä, kun soiteltiin. Sitä jään kaipaamaan. Ja taas alkoi itkettää...
Essin ja minun yhteinen lauluharrastus on yksi iso asia, mitä tässä kaikessa rumbassa jään suuresti kaipaamaan. Essin myötähän itse uskalsin suuni ylipäätään avata laulullisesti. Täysin itseoppineena huomasin laulamisen olevan erittäin hyvä itseilmaisun keino. Vaikken ihan täysin allekirjoita kuuntelullisesti kaikkia laulamiani lauluja, niin ei genrellä tai artistilla oikeastaan ollut mitään väliä. Jos laulu tuntui hyvältä laulaa, minä lauloin sen. En kuuntele Juha Tapiota tai Hectoria, mutta näitä lauluja oli mukava ja helppo laulaa. Kuka tietää, jos vielä jonain päivänä alan itsekseni laulamaan taas. Ei se silti ikinä tule olemaan enää samanlaista kuin Essin kanssa, mutta toisaalta ei mikään tule olemaan...
Kuuntelin tuon edellä mainitun biisin lisäksi vielä yhden Essin biisin, "What I Did For Love", kaunis biisi sekin. iTunesista annoin tulla vielä tämän musikaalibiisin jälkeisen biisin, en yhtään muistanut mitä oli tulossa. Mutta taas kuin jollain ihmeellisellä kosmisella yhteydellä kajareista kajahtikin oma soolobiisini Hectorin "Mandoliinimiehestä". Miten tilanteeseen osuvasti biisi voikin alkaa:
Hei, ystävä pyyhi kyyneleet
Aivan turhaan niitä teet...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti