Viime sunnuntai oli pitkästä aikaa harvinaisen raskas päivä kaikkinensa. Lauantaina olin äidin ja tätini kanssa viettämässä äidin 60-vuotisjuhlia Tampereella musikaaliesityksen merkeissä. Oli todella kivaa ja hienoa juhlistaa äitiä jotenkin spesiaalimmin kuin perinteisellä kahdenkeskisellä synttäri-illallisella.
Kaiken kivan jälkeen hotellihuoneessa kävin tsekkaamassa puhelimen välityksellä saapuneet sähköpostit. Siellä oli tullut varmaan vuodenvaihteen jälkeen ensimmäinen kommentti Essin ja minun musiikistani, mitä olemme Youtubeen ladanneet. Illan hauskuus ja rentous katosi samantien. Sain sentään hyvin nukuttua, mutta heti sunnuntaiaamuna alkoikin maisemat harmaantua jälleen. Menin vielä reissun jälkeen "käymään" äidin luona syömässä. Siellä kaikki sitten levisikin taas paskalammikkona käsiin. Lopputulos oli siinä, että jäin äidin luo yöksi vieraspetiin.
Näitä notkahduksiksi nimeämiäni hetkiä on tapahtunut matkan varrella useita. Kyllähän Essiä ja omaa vointia ja jaksamista tulee itkeskeltyä aina silloin tällöin, mutta kokonaisvaltaisempaa ja isompaa itkua ei tule kovin tiuhaan. Sunnuntaina tuli. Näissä notkahduksissa on aina mukana jotain kertynyttä tuskaa ja haikeutta ja harmia, joka sitten itketään ulos.
Sunnuntaina itkin monia asioita. Muistelin äidin kanssa viime kesän tunnelmia, Essin viimeisten viikkojen tapahtumia ja luin Essin viimeisiä tekstiviestejä puhelimestani. Itkettiin sitä, miten tämä kaikki sattui omaan lähipiiriin, kun tälläisiä asioita tapahtuu vain elokuvissa! Itkimme sitä kaikkea paskaa, mitä Essi joutui käymään sairauden aikana läpi. Itkimme muitakin taakkoja, mitä matkan varrella harteille on kertynyt.
Joskus näille suruille ja muistojen tuomille itkuille ei meinaa tulla loppua. Uskon kuitenkin, että sunnuntain kaltaiset notkahdukset kuuluvat vahvasti asiaan ja surutyön luonteeseen. Vaikka välillä tuntuukin aivan uskomattoman pahalta ja käsittämättömältä tämä kaikki tapahtunut, niin ainakin tunnen jotain. Olisi kamalaa, jos mikään ei tässä kohtaa tuntuisikaan miltään.
Edelliseen postaukseen viitaten tulin myös siihen tulokseen, että suru on yksityisomaisuutta, jota ei noin vain jaeta kaikkien kanssa. Olen ollut erittäin otettu ystävien ja sukulaisten tarjoamasta kuunteluavusta ja tuesta, mutta loppupeleissä olen suruni ja yleisen ahdistukseni kanssa yksin. Ei kukaan pysty näitä minulta pois viemään, helpottamaan toki. Muttei kaikki edes helpottamaan. Ihminen, joka ei ole kokenut vastaavaa surua tai samankaltaista yleistä ahdistuneisuutta, ei voi koskaan täysin ymmärtää miltä tämä kaikki voi oikeasti tuntua. Se loputtomalta tuntuva väsymys, joka on selän päällä kuin haarniska tai myllynkivi. Miten ihan oikeasta on välillä vaikeaa tyhjentää kuivausrumpua kuivista pyykeistä. Miten voimat voivat loppua kuin seinään. Miten yhtäkkiä suru saattaakin avata padot auki ja itkulle ei meinaa tulla loppua. Miten tämä kaikki tapahtuu usein aika varoittamatta. Miten yhä edelleen tuntuu pahalta. Kaikkea näitä fiiliksiä on hirveän hankala alkaa selittämään ihmiselle, jolla ei ole vastaavanlaisia kokemuksia takanaan.
Viime aikoina olen huomannut, että oikeastaan silloin kun tuntuu hyvältä, tuntuukin helposti sitäkin pahemmalta sen jälkeen. Iloiset juhlat, ystävien tapaamiset, hauskat reissut - nämä ovat ottaneet todella koville omalla kohdallani. Kun hauskuus on ohitse, olo muuttuu helposti yksinäiseksi. Yksinäinen olo voi tulla, vaikka ystäviä ja tukijoita on ympärillä käsi ojossa auttamassa. Yksinäinen olo tulee esiin usein niin, että kivojen tapahtumien jälkeen minulla oli tapana aina soittaa Essille. Nyt siihen ei enää ole mahdollisuutta.
Olen myös paljon miettinyt miten paljon väsyminen ja ahdistus näkyy ulospäin. Käyn edelleen töissä ja puhun töissä samanlaisia hölmöjä juttuja niinkuin olen aina puhunut. Huumori kukkii ja hymyä piisaa. Meneekö päälle vedetty naamari työtovereilta ja "ulkopuolisilta" läpi miten hyvin? Toisaalta roolin vetäminen töissä on raskasta, toisaalta se myös helpottaa oloa, kun voi useiksi tunneiksi "vaihtaa vapaalle suremisesta". Joskus saattaa hetkittäin tuntua hölmöltä heittää huulta, vaikka tuntee sisimmässään mahassa jännitystä ja mieli on herkässä ja kaikki koettu painaa harteilla. Kenties työtoverit näkevät iloisen huumoriveikon, tai sitten tyypin, johon selvästi sattuu edelleen, mutta tyyppi yrittää tästä huolimatta jatkaa normaalisti töissä.
Niin tai näin, molemmissa on totuus. Pyrin siihen, että jonain päivänä olen taas huumoriveikko ilman harteilla olevaa myllynkiveä ja korvennusta mahassa. Essikin kulkisi mukana, muttei surun muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti