Suomalainen mies ei itke. Hmm, ainakin viimeksi, kun tarkistin passiani, niin minä olen suomalainen, ja sukupuolenikin on määritelty mieheksi. Olen siis suomalainen mies. Ja ihan tiedoksi vain: minä itken!
Olen tässä miettinyt, että miten suomalainen mies suree, jos se ei itke. Suomalainen mies suree tarttumalla viinapulloon? Tai turruttaa oloaan muilla päihteillä? En tiedä, ehkä tuo sanonta on jo hieman vanhanaikainen? Ainakaan omalla kohdallani se ei pidä paikkaansa. Minä en juo viinaa enkä ole koskaan kokeillut muita päihteitä. Jos minä suren, minä itken. Ja ahdistun. Tai ensiksi siis ahdistun, ja sitten itken. Useimmiten tässä järjestyksessä. Minulle ei ole temppu eikä mikään itkeä, en pelkää sitä lainkaan. Jos miehellä on rohkeutta kaikenlaisiin urotekoihin, muttei itkemiseen, niin kyllä on ihmeellistä menoa miesten päässä. Jos itkettää, niin itke, hyvänen aika. Sitä vartenhan meillä on kyynelkanavat ja tunteet linkitettynä toisiinsa, että niitä käytetään tarpeen tullen.
Itku on hyvästä, etenkin, jos sitä pystyy hieman säädellä. Joidenkin on vaikea kontrolloida omaa itkuaan, kun suru nousee pintaan. Itse pystyn kyllä päättämään, että nyt ei ole hyvä hetki alkaa vollottamaan. Mutta tiedän kyllä milloin suru tuntuu niin voimakkaana, että itkulle olisi tilaus. Tunnen surun aina möykkynä rinnassa, joka alkaa levitä ympäri kehoa lihaksia jännittäen. Ahdistus nousee pintaan ja keskittymiskyky katoaa. Tässä vaiheessa jos on julkisella paikalla, niin tilanne on aika tukala. Pystyn siirtämään itkemistä sopivaan hetkeen, joten minun ei tarvitse kadulla alkaa hanoja aukaisemaan, vaan voin "kätevästi" odottaa, että pääsen kotiin tai jonnekin privaatimpaan paikkaan. On sitä tullut töissä mentyä vessaloossiin itkemään kerran jos toisenkin. Mikäs siinä, jos helpottaa. Ja helpottaahan se. Tiedän jo kokemuksesta, että itkeminen auttaa aina. Se puhdistaa ja ahdistus useimmiten lievenee samantien.
Mutta suremisessahan pointtina on se, että antaa surun ja itkun tulla, jos ne ovat tullakseen. Tunneryöppyjen maton alle lakaiseminen ei ole viisasta, sillä suru ja tunteet löytävät tiensä ulos myöhemminkin. Jos ne lakaisee pois näkyvistä, ne nousevat esille kenties vasta vuosien päästä - mutta silloin moninkertaisina, korkojen kera.
Joskus minun on vaikea päästää itkua valloilleen, vaikka ahdistaakin. Joskus itkua joutuu hieman avittamaan, jotta se pääsisi tarpeeksi valloilleen auttaakseen olotilaa. Tiedän, että nyt pitäisi itkeä, mutta itkua ei tule. Joku muuri on tiellä ja se pitäisi murtaa. Useimmiten jonkun kipeän muiston muisteleminen saattaa auttaa tässä kohtaa. Essin kohtaloa suriessa ei kovin montaa muistoa tarvitse alkaa muistella, kun muuri murtuu ja tulva vyöryy patojen läpi. En tiedä, ei ehkä ole ihan psykologiankirjojen ohjeistusten mukaista toimintaa, mutta jos se auttaa, niin miksei?
Essin kohtalon sureminen on itkettänyt niin monet kerrat, että tänä
vuonna olen itkenyt tietoisen elämäni itkuista aika ison prosenttiosuuden. Kaikki se vääryys ja epäoikeudenmukaisuus on itkettänyt monet, monet kerrat. Ja itkettää vielä toiset mokomat tulevaisuudessakin, ihan varmasti. Mutta kyllä Essin muisteleminen tuo hyvänkin mielen ja hymyn huulille. Eihän tämä sureminen pelkkää tuskien taivalta ja itkua ole, ei todellakaan. Mutta tässä surutyön alkuvaiheessa itkeminen on tietenkin luonnollisempaa kuin nauraminen ja hymyileminen.
Itkekää, ihmiset, itkekää! Älkää padotko itkua mätäpaiseeksi, joka kasvaa sisällänne ja räjähtää joskus useiden vuosien päästä, kun elämän pitäisi olla jo raiteillaan tai ainakin parempaan suuntaan menossa.
Minäkin itkin aika messevät itkut hetki sitten. Istuin lattialla, nojasin seinään ja itkin. Ja sitten pyyhin silmät, nousin koneen ääreen ja kirjoitin tämän tekstin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti