maanantai 5. toukokuuta 2014

Hyvästit lääkkeelle ja tervetulotoivotukset fyysiselle hyvinvoinnille

Päätin pienen hiljaiselon jälkeen kirjoittaa taas. Aikaa viime kirjoituksesta on vierähtänyt yli kuukausi. Aika on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. En tiedä aina onko se hyvä asia, riippuu vinkkelistä, mistä asiaa katsoo.
   Tässä hieman tuntemuksia hiljaiselon varrelta...
   Viljaton ruokavalioni jatkuu, aika menestyksekkäästi, noin niinkuin linjan pitävyyden kannalta. Varsinaista apua tosin en ole vielä ainakaan havainnut. Maha murjottaa milloin mistäkin syystä, ei mitään pahennusta sen tilassa, muttei mitään suurta parannustakaan. Kävin vatsaspesialistilla kertomassa tilastani. Tuosta käynnistä jäi käteen aika lailla plusmiinusnolla: sulla nyt on vain hidas ruoansulatus. Ei kokeita, ei tarkempia diagnooseja, ei jatkotutkimuksia. Ruokavalioon pitäisi kiinnittää huomiota. Mahdollisuuksia on miljoonia, mitä itsehoitoon tulee. Stressiä pitäisi tietenkin välttää. Kaikki keinot tiedetään kyllä. Osaisi vain päättää mistä aloittaisi... No, katsellaan ja seuraillaan.
   Toinen hyvinkin merkittävä muutos on mielialalääkkeen asteittainen alasajo ja lopulta sen lopettaminen. Olen ollut nyt toista viikkoa "kuivilla" lääkkeestä, jota popsin viime kesästä saakka. Tässä kohtaa olen itseeni erittäin tyytyväinen. Olen hengissä ja selväjärkinen (ainakin suurinpiirtein), vaikka lääkkeen lopetinkin. Lääkärini kanssa käyty keskustelu vahvisti haluani lopettaa: jos vaikutukset eivät ole olleet merkittäviä, niin mitä sitä turhaan popsimaan. Lääkkeen, jota popsin, olisi pitänyt nimenomaan vaikuttaa ahdistukseen ja sen oireisiin, mutta kyllä minua ahdisti ihan yhtä lailla lääkejakson aikanakin.
   Lääkkeen lopettamisessa on kyllä ollut jonkin verran jälkivaikutuksia. Yksi on paikoitellen päivän aikana ilmenevä lievä huimaus ja hutera olo, joka ei selvästikään liity verensokereihin tai muihin vastaaviin, vaan on selvästi lääkkeen lopettamisen aiheuttamaa oireilua. Toinen on sydämentykytykset, jotka ovat jonkin verran lisääntyneet. Mutta terapian kautta olen onneksi pystynyt asennoitumaan näihin oireisiin selvästi aiempaa paremmalla asenteella. En ahdistu enää niin voimakkaasti, vaan tunnistan oireet, mutta hyvin pian jätän ne sikseen ja ne ikäänkuin häviävät. Ne kun ovat täysin psyykkisiä.
   Kolmas oire lääkkeen poisjättämisestä on mielen herkistyminen. Olen selvästi herkemmällä tuulella ja saatan itkeä varsin yllättävissä ja epänormaaleissa tilanteissa. Viimeisestä lääkeannoksestani oli kulunut vajaa viikko, kun katsoin tilannekomediasarjaa Kolmas kivi auringosta. Kyseessä on siis hulvaton komediasarja, jossa sattui olemaan yksi lievästi - paino sanalla lievästi - herkähkö kohtaus, en muista tarkalleen yksityiskohtia. Ja sarjalle ominaisesti tämä herkkyyskin oli loppupeleissä komediallista. No, joka tapauksessa huomasin kyynelkanavieni avautuvan tätä herkistelyä katsoessani. Siis voi jumalauta sentään! Kolmas kivi auringosta! Jos Leijonakuninkaan Simban isän kuolinkohtaus on itkuasteikolla 100, niin mainittu Kolmas kivi -kohtaus keikkuu jossain hädintuskin 5:n hujakoilla.
   Kolmas oire lääkkeettömyydestä yllätti minut aika lailla. Lääkkeettömyys on selvästi vaikuttanut uniini. Kaikki ihmisethän näkevät unia, mutta kovinkaan moni ei niitä aamulla enää muista tai tiedä nähneensä unta laisinkaan. Tämä kaikki on kohdallani muuttunut. Näen todella voimakkaita unia: sekavia ja epäloogisia. Ja ne jäävät muistiin myös aamulla. Jonkin verran on ollut painajaismaisiakin unia - ei varsinaisesti painajaisia, mutta jotain sen esiasteita. Tuntuu kuin lääke olisi aiemmin sumentanut uniani, mutta nyt lääkeettömänä selvästi nähdyt ja muistetut unet ovat tyyliltään ja laadultaan kyllä varsin mutkikkaita ja omituisia. Muistan, miten Essin kertomat unet olivat kuin elokuvia, joissa oli selkeä juoni ja draaman kaari. Essin unet olivat Hollywood-elokuvia, omani taas vaikeatulkintaista nykytaidetta.
   Lääkehoureista kuntoiluun. Olen aktiivisesti pyrkinyt kiskomaan itseäni lenkille tai pyöräilemään töiden jälkeen. Välillä onnistun, välillä en. Happi olisi kuitenkin huomattavan tärkeää kaikelle toipumiselle. Ja liikunta kaikessa muodossaan tekee hyvää myös vatsan hyvinvoinnille. Kauniisti yksinkertaistettuna pitäisi saada paska luontevasti kulkemaan, ettei sitä tarvitsisi odotella kello kädessä.
   Joogan olen ottanut liikuntavalikoimaani nyt jokseenkin pysyvästi. Pyrin ainakin kerran viikossa jotain joogaa harrastamaan. Olen huomannut joogan hyväksi keholle ja mielelle. Tunneilla olen huomannut, miten totaalijumissa kroppani on ollut ja on edelleen. Kroppa ja mieli kulkee käsi kädessä, joten kun mieli on ollut solmussa, ei kroppakaan ole voinut välttyä vaivoilta.
   Kokeilin viikko sitten maanantaina pientä juoksulenkkiäkin. Meinasi loppua usko omaan jaksamiseen, sen verran rapakunnossa olin ja huohotin. Enkä edes juossut, hölkkäsin kevyesti. Surutyö ja muu ahdistus sen ohella on kyllä tehnyt tehtävänsä. En ole koskaan ollut fyysisesti näin rapakunnossa.
   Itsensä pakottaminen ja väkisin kiskominen ei ole kivaa puuhaa, mutta se palkitsee kyllä lopulta. Lähes aina. Viime vuoden lopulla ja vuoden vaihteen jälkeen ei ollut juurikaan mahdollisuuksia edes väkisin kiskomiseen. Sen verran puhki olin henkisesti ja fyysisesti. Hyvä, että töissä jaksoin käydä. Enkä sitäkään kyllä täysin jaksanut.
   Nyt kun henkinen kunto alkaa olla sellaisella tolalla, ettei se kuormita koko olemusta, voi hiljalleen alkaa keskittyä myös fyysiseen kuntoon.
   Vähin erin, mutta systemaattisesti. Ei tässä maratoonille olla menossa, mutta jos ei verenmaku nousisi ensimetrien jälkeen hölkkälenkillä ja jalat olisi samantien hapoilla.

2 kommenttia:

  1. Heippa, sun blogia on aivan valtavan ihana lukea kovista kärsimyksistäsi huolimatta. Annat lohtua muille samoista asioista kärsiville. Miten sait ahdistuneisuutesi fyysiset oireet hälvenemään? Täällä 18v tyttö samalla yleinen ahdistuneisuushäiriö -diagnoosilla ja nuo fyysiset oireet ovat siis todella häiritseviä kuten varmasti tiedät, sydänhakkaa, oksettaa ja sekoamisen pelko. Aloitko oireilemaan henkisesti vasta Essin kuoltua vai vasta sen jälkeen? Ja valtavat osanoton vielä siitä :(( Ei tommoisesta tuskasta mennä helpolla läpi mutta toivo paremmasta huomisesta saa selviämään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Nuppu! Huomasin etten ollut tämän postauksen jälkeen kirjoittanut siitä, että lääkkeettömyys aiheutti sen verran voimakkaita moodswingejä ja tykytyksiä, että päätin terapeutin ja lääkärin ohjeistuksella jatkaa lääkitystä vielä. Meni jotenkin ihan ohi, etten ollut tästä kirjoittanut. Syön siis edelleen samaa lääkitystä pienemmällä annoksella. Nyt tuntuu hyvältä ja tasapainoiselta, olen saanut tykytykset hallintaan ja moodswingejä ei enää tule juurikaan. Pahoinvointikin on loppunut enkä enää pelkää sekoavani tai sairastuvani. Tässä kohtaa on tärkeä korostaa terapian ja lääkityksen yhteisvaikutusta. Mielestäni molemmat ovat tukeneet parantumista ja lääkitys ennenkaikkea antanut voimia käsitellä tunteita ja suruja. Harkitsen lääkityksen jättämistä sitten, kun aika alkaa olla parempi sille. Olin liian itsevarma jaksamisestani ja hyvinvoinnistani, kun yritin loppukeväästä lääkitystä jättää. Aika ei niin sanotusti ollut vielä kypsä. Ja oireiluni ajankohtaan vastaan, että ahdistuneisuutta olen potenut jo vuosia - häiritsevässä määrin vasta viime vuodet, kärjistyen tietenkin Essin sairastumiseen ja kuolemaan. Jatkuva huolestuneisuus ja tuskaisuus on hiljalleen vaihtunut luottavaisempaan otteeseen elämästä. Lääkitys ja terapia ja hyvä tukiverkosto, siinä nuo tärkeimmät ohjeet paranemisen tielle. Ja tasapainoinen arki, liikunta (jooga!) ja avoin mieli. Näillä olen itse ainakin päässyt tähän pisteeseen, jossa olen oikein tyytyväinen tällä hetkellä.

      Poista