sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Uusi vuosi, uudet kujeet

Nyt kun joulun sai alta pois, niin heti samaan syssyyn tuli uusi vuosi ja sen tuomat henkiset haasteet. Yllättäen uusi vuosi sujui ihan hyvin, ilman sen kummempia ahdistuksia. Ehkä joulun henkinen suoriutuminen edesauttoi uudenvuoden ahdistusta. Mutta kyllähän uudenvuoden aatto haikea oli tunnelmaltaan, se nyt oli selvä.
   Uutena vuotenahan on tapana luoda katsaus menneeseen vuoteen ja sen tapahtumiin. On sanomattakin selvää, ettei edellisvuosi tule jäämään historiaan vuotena, jonka mielellään muistaa tai johon olisi liittynyt paljon hyviä muistoja. Toki niitäkin on, mutta kyllä ne pahasti huonojen muistojen jalkoihin jäävät. Vuosi 2013 tulee olemaan aina se vuosi, kun Essi sairastui syöpään ja lopulta menehtyi.
   Vuosi sitten istuskelin Essin kanssa täällä asunnollani ja toivoimme tulevasta vuodesta parempaa, kun edellinen vuosi oli henkisesti aika raskas molemmille. Oli vastoinkäymisiä, oli omilleen muuttaminen ja Essin oireilu ennen syöpädiagnoosia oli voimistunut vuoden 2012 syksyllä, josta olin aika huolestunut. Ja tietenkin ikuisesti mieleen porautunut Essin lause "Musta tuntuu että seuraavana vuonna joku tosi tärkeä henkilö kuolee..." jäi elämään omaa elämäänsä. Loppu onkin sitten historiaa...
   Haikeus siitä, ettei toiveemme toteutuneetkaan, oli aikamoinen. Kävi täysin päinvastoin: vuodesta 2013 muodostui kaikille Essin läheisille ihmisille suoranainen painajainen. Viha tästä kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta ja epäonnesta nousee aina välillä pintaan, ja annan sen myös tulla. Minulla ja muilla Essin läheisillä on täysi oikeus olla tästä kaikesta vihainen. Ja onhan se epäoikeudenmukaista, että 31-vuotias terve nuori nainen menehtyy sairauteen, jonka pitäisi koitua vanhojen mummojen kohtaloksi vanhuusvuosina! Selasin yhtenä päivänä vuosien 2006-2010 nuorten aikuisten (20-34-vuotiaat) syöpätilastoja. Tässä listassa kohderyhmästä vain vaivaiset 2 ihmistä oli sairastunut Essin sairastamaan kohdunrungon syöpään. Näistä henkilöistä molemmat olivat selvinneet. Tuli tippa linssiin ajatellessani, että seuraavien vuosien tilastoissa Essi tulee olemaan näkyvillä sekä sairastuneissa että kuolleissa. Mikä tilastollinen harvinaisuus. Ja juuri Essin piti osua tähän tilastoihmeeseen!
   Taas tuli muistutus siitä, että se harvinainen tilastoihme voi sattua ihan sinun lähellesi. Mikään ei ole varmaa ja itsestäänselvää. Eikä kukaan loppupeleissä ole turvassa. Mitä vain voi tapahtua kenelle vain.
   Tästä voisi katkeroitua ja ahdistua loppuiäksi ja saada itsensä sellaiseen henkiseen solmuun, ettei solmua saisi avattua taitavinkaan terapeutti. Tässä teille kaikille lukijoille kuitenkin uutinen: minä en aio katkeroitua enkä ahdistua loppuelämäkseni tästä kaikesta paskasta, mitä Essin kohtalo toi tullessaan! En todellakaan.
   Nyt kun uusi vuosi alkoi ja huomasin ahdistukseni laantuneen ja ruokahaluni jokseenkin palanneen, päätin aloitella elämäntaparemonttia, josta terapeuttini kanssa olen pitkään keskustellut. Sain loppuvuoden levätä ja käsitellä Essin tuomia henkisiä lukkoja ja pohjamutia. Koen, että nyt olisi hiljalleen aika, painottaen hiljalleen, aloittaa uutta elämää, koska sellainenhan minun on aloitettava: elämä ilman Essiä.
   Tavoitteenani on aloittaa jooga ja meditaatio tässä ihan lähiaikoina. Uskon vahvasti niiden auttavan omassa ahdistuksessani. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen olisi omalla kohdallani ehdottoman tärkeää, sen verran olen lukenut sen hyvistä vaikutuksista. Alan myöskin entistä enemmän kiinnittää huomiota syömiseeni. Syön jo nyt melko terveellisesti, mutta pidemmällä tähtäimellä haluaisin keskittyä vielä enemmän siihen, että saisin maksimoitua hyvää oloa myös ravinnosta. Hyvä entinen työkaverini ja taustalla toimiva "henkinen mentorini ja perseellepotkija" Anu on antanut lukemattoman määrän hyviä vinkkejä ja linkkejä, jotka ovat auttaneet minua ponnistelemaan oman hyvinvointini eteen. Anulle siitä iso kiitos.
   Oma hyvinvointihan tässä on tärkeintä omalla kohdallani. Terapian ja lukemattomien keskustelujen kautta olen alkanut hieman paremmin ymmärtää sitä tosiasiaa, että minä elän loppupeleissä itselleni, en muille. Olen oma yksittäinen persoona ja ihminen, joka elää omaa elämäänsä. Olen vuosia elänyt paljolti muiden ehdoilla ja mennyt virran mukana, sen kummemin pysähtymättä ja miettimättä, että onkohan tämä ja tuo ihan paras juttu omalle kohdalleni.
   Kun Essi sairastui ja lopulta menehtyi, tuo elämän virta, jos näin kliseisen runollisesti asian ilmaisee, katkesi kuin seinään ja minun oli pakko pysähtyä. Havaitsin paljon asioita, jotka olivat jääneet taustalle ja piiloon, syystä jos toisesta. Koska Essi oli niin iso ja merkittävä henkilö elämässäni, Essin menettäminen katkaisi hetkeksi suuren yhteyden kaikkeen ympäröivään. Oli kuin olisin ollut jossain limbon tapaisessa välitilassa. En ollut kuollut, mutten tuntenut oikein elävänikään. Tämä siis Essin kuoleman kriittisimmissä hetkissä.
   Välillä ahdistaa ihan hirveästi edelleen, mutta koen selkeästi enemmän sellaisia valonpilkahduksia, jotka kertovat, että olen selviämässä tästä. Ja ei tämä surutyö ja ahdistus ole jatkuvaa olotilaa. Nyt kun aloitin taas työtkin, koen yhä enemmän hyvän olon tunteita nähdessäni tuttuja ihmisiä. Toki yhä tulee aikoja, kun taas hetkeksi putoaa. On vain pakko rämpiä taas ylös sieltä kuopasta.
   Kuten olen aiemminkin todennut, Essi kävi oman helvettinsä läpi ja pääsi lopulta helpotukseen. Meidän tänne jäävien on vain pyristeltävä eteenpäin omassa helvetissämme. Onneksi täällä helvetissä ei ole jatkuva kuumotus ja pimeys.
   Tämän kaiken jo tapahtuneen vaikutus omaan henkiseen kasvamiseen on jo nyt niin havaittavaa ja merkittävää, että välillä ihan mykistyn, kun mietin miten erilainen ihminen olen kuin vuosi sitten. Anu hyvin muistutti minua, että tämä kaikki on käytävä läpi, sillä Essin kuolema ja sen tuomat myllerrykset ovat osa sitä matkaa, joka minun on oman itsenäni kuljettava. Näin oli tarkoitettu, vaikken jumalaan uskokaan. Erosin vuoden toiseksi viimeisenä päivänä kirkostakin.
   Mutta uskoa voi siitä huolimatta. Ja ennen kaikkea toivoa. Vaikkei viime vuoden toiveet toteuneetkaan, niin toivon nyt kuitenkin hetken henkistä hengähdystaukoa itselleni ja Essin vanhemmille. Toivon kaikkea hyvää kaikille läheisilleni, jotka ovat tässä matkassa olleet mukana.
   Mutta mitä tahansa eteen tuleekin, pitäisi muistaa se, että niin se elämä menee. Ei aina suunnitelmien mukaan. Eikä toiveiden.
   Hyvää ja ennen kaikkea parempaa uutta vuotta 2014 kaikille lukijoille!

1 kommentti:

  1. Hei Joni,
    Hyvää alkanutta vuotta Sinulle ja kaikille muillekin.

    Päädyin tänne blogiisi vasta nyt.
    Sinun ja Essin tekemä musiikki on ollut todella hienoa, nautittavaa kuultavaa, kiitos!

    Erikoisen hieno on ollut "Walking in The Air". Tänä jouluna-2013 sitä ei meillä kuitenkaan voitu kuunnella.

    Oheinen Pablo Nerudan runo on vanha, mutta minun mielestäni se kuvaa ihmissuhteiden päättymistä, eron aiheuttamaa suunnatonta ikävää ja surua hyvin.



    TÄMÄNKIN HÄMÄRÄN...

    Tämänkin hämärän olemme kadottaneet.
    Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana,
    sinisen yön tulviessa yli maan.

    Ikkunastani näin
    laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla.

    Joskus palanen aurinkoa
    hehkui kuparilanttina kädessäni,

    Minä muistelin sinua, ja tiedät kyllä
    murheen joka ahdisti sieluani.

    Missä olit silloin?
    Keiden luona?
    Mitä sanoja lausuit?
    Miksi minut äkkiä valtaa tämä rakkaus
    kun olen murheellinen ja sinä tunnut vieraalta?

    Putosi kirja jota luetaan aina hämärän tullen,
    kuin piesty koira valahti viitta jalkoihini.

    Aina, aina illoin sinä kaikkoat
    sinne missä hämärä vyöryy ja nielee patsaat.

    VastaaPoista