maanantai 8. syyskuuta 2014

Vuosipäivä

Siitä on nyt tasan vuosi. Essi kuoli 8.9.2013.
   Osittain tuntuu, että siitä on jo vuosi. Toisaalta fiilis taas on, että siitä on vasta vuosi. No, niin tai näin, nyt on käyty läpi se yksi kokonainen vuosi siitä kaikkein pahimmasta. Ja voin todeta, että olen siitä selvinnyt.
   Vuosipäivän "kunniaksi" otin itselleni valtavan ison askeleen ja kävin ensimmäistä kertaa Essin haudalla. En ollut koko vuonna siellä käynyt, ja päätin jo keväällä että vuosipäivänä viimeistään siellä käyn.
   Ensin faktat tiskiin: samanikäisen parhaan ystävän hautakiven näkeminen ensimmäistä kertaa ei ole millään mittapuilla helppo paikka. Ei todellakaan. Jotain konkreettista hautakivessä on, vaikkei Essi siellä kyllä ole millään muotoa. Kai hautakivi kävijälle muistuttaa, että kyllä, Essi on nyt virallisesti kuollut.
   En tiedä miten haudalla käydessä pitäisi toimia, joten päätin istua maahan haudan edustalle ja aloin turista ensin hieman henkeviä ja sitten niitä näitä, vaikkakin kuulumisten vaihtamiset oli ehkä hieman turhaa. Jos Essi on henkisenä olomuotona olemassa, Essi tietää kyllä tasan tarkkaan mitä minulle kuuluu ja mitä elämässäni on vuoden aikana tapahtunut. Voisi tulla melkoisen pitkä visiitti, jos alkaisi kaikkea tilittämään yhdellä kertaa.
   Itkettikö haudalla käyminen? Kyllä itketti. Turhautumista, vääryyttä, surua, epäoikeudenmukaisuutta - näitä itkin Essin haudan edustalla. Ja peruskaipausta ja ikävää tietenkin myös. Jonkin aikaa. Sitten lopetin itkemisen. En tiedä, liiallinen paatos on sellaista, mitä Essi vihasi, kuin myös minä itse. Siksipä päätinkin visiittini lauseeseen: "Tää muija menee nyt, raastuvassa tavataan". Lause on nauhoittamamme Things-biisin lopusta. Essi taatusti ymmärtää huumorin - myös hautausmaalla!
   Toivon, että Essin haudalla käymisestä ei tulisi mitään sururiittiä, jossa itkettäisiin ja jeesusteltaisiin. Tosin eikös tämä kaikki ole omissa käsissäni? Jos päätän ettei jatkossa Essin haudalla jeesustella eikä itketä menneitä, niin sitten niin ei tehdä. Miksen voisi piipahtaa haudalla joskus muina miehinä töiden jälkeen ilman mitään suurempia taka-ajatuksia tai valmisteluja? Essi oli kuollessaan nuori ja olen itsekin nuori. Teen asiat tasan niin kuin itse haluan, ja uskon myös Essin haluneen tehdä jos osat olisivat vaihtuneet. Perinteet hittoon tässä tapauksessa!
   Olen kokenut, että Essin kuolema päätti yhden erittäin suuren osan elämääni ja se osa elämästäni jäi selvästi taakseni menneisyyteen. Elämä, jota tällä hetkellä elän, on nyt uutta Essin jälkeistä elämääni. Nyt kun vuosi on kulunut Essin poismenosta, ympyrä on sulkeutunut ja uusi elämä alkanut toden teolla ottaa vauhtia. Ilokseni voin todeta, ettei tämä uusi elämä ole lainkaan ikävä tai kamala asia. Näinä lähiviikkoina minusta on tuntunut pitkästä aikaa, oikeastaan ensimmäistä kertaa miltei kahteen vuoteen todella hyvältä. Essin sairauden aikana ja kuoleman jälkeen on ollut enemmän ja vähemmän sumua ja suunta on ollut jokseenkin hukassa. Nyt tuntuu, että auto on taas jokseenkin tiellä ja tiekin vaikuttaa kiitettävän suoralta, ainakin suurimmaksi osaksi.
   Puhuin terapeutilleni kahden elämän yhteensulautumisesta. Välillä koen olevani kahden elämän välisessä olotilassa, joka tuntuu todella hämmentävältä. Ollessani käymässä esimerkiksi Essin huoneessa ja katsoessani tuttuja tavaroita ja Essin kuvia, tunnen suurta tuttuuden tunnetta. Kaikki näkemäni ja kokemani muistuttaa elämästä, jota Essin kanssa elin liki 15 vuotta. Sitten kun olen kotona ja töissä, fiilis palaa nykyiseen elämään, johon Essi ei enää fyysisesti kuulu. Erityisesti Essin kotona tunnen kuin seisoisin keskellä kahta elämää ja molemmat vetäisivät puoleensa. Näen nämä elämät visuaalisesti kuin kahtena pallona, jotka Essin kotona sulautuvat hetkeksi yhteen ja minä seisoin tässä liitoskohdassa. Sitten siirryn taas nykyisen elämäni palloon ja jatkan tässä pallossa pyörimistä ja Essin pallo erkanee taas kauemmas. Muttei pois näkyvistä. Tietenkin nyt haudalla käydessä yhteensulautumista oli myös selkeästi havaittavissa.
   Tuntuu lähes käsittämättömältä miten minusta voi kaiken tämän jälkeen tuntua tältä. Essin sairauden ja kuoleman aikoihin olin niin hukassa henkisesti ja fyysisesti, että oli täysin mahdotonta kuvitella selkeyden ja tasapainon löytymistä. Vaikka ehkä ulkoapäin on saattanut näyttääkin, että asiat ovat hyvin, niin kyllä tässä liki kesään saakka ollaan oltu enemmän ja vähemmän sekaisin ja rikkinäistä miestä. Näin jälkeenpäin kun nyt tuntuu tältä, sitä tajuaa miten sekaisin ja rikki sitä oltiinkaan. Kesällä loman aikana tapahtui kuitenkin jotain selkeää parantumista. Oli alkuun vaikea uskoa sananlaskua, jonka mukaan aika parantaa haavat. Miten se voisi näitä koskaan parantaa? Vaikka sitä Anu ja Elli ja terapeutti ja äiti ja muut mahtavat ystäväni minulle toitottivatkin. Vuoden mentyä umpeen olo alkaa hiljalleen helpottaa, niin se on mennyt omalla kohdallani. Ellin sanoin olen nyt suorittanut sen pakollisen vuoden kestävän surutyön. Nyt voi alkaa hyvillä mielin jo hellittää.
   Myös ja erityisesti tämän iltaisen raskaan hautausmaareissun jälkeen. Kunhan ensin sytytän parvekkeella Essille yhden kynttilän ja ehkä tirautan vielä pari tippaa suolaa silmistä. Sitten huomenna taas uuteen päivään.

1 kommentti: