sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kyllä

Eilen tapahtui aika paljon. Eilen tuli kuluneeksi viisi kuukautta Essin kuolemasta. Essin vanhemmat tulivat käymään kahvilla äitini luona Leppävaarassa ihanan Roosa-koiransa kanssa. Kahvittelu meni ihan mukavissa merkeissä, ei me Essiä juurikaan muisteltu, vaikkakin viiden kuukauden aika kuolemasta käväisi kyllä keskusteluissa.
   Kahvittelusta lähdin suoraan työkaverini - ja nyttemmin hyvän ystäväni - Ellin kutsumana ravintola Sipuliin viettämään Bossanova-aiheista brasilialaista teemailtaa. En tuntenut tilaisuudesta muuta kuin Ellin. Ruoka oli hyvää ja elävä musiikki miellyttävää. Huomasin nauttivani tilaisuudesta täysin. Taas yksi muutosaskel otettu.
   Vanha Joni olisi kierrellen kaarrellen hyväntahtoisesti kieltäytynyt tai keksinyt jonkin tekosyyn olla menemättä tilaisuuteen. En tunne sieltä kuitenkaan ketään ja tunnen oloni vaivaantuneeksi. Ja sitä rataa. Mutta minä menin kuitenkin ja esittelin itseäni ihmisille, joita en ollut koskaan aiemmin tavannut. Ja pystyin juttelemaan ventovieraiden kanssa ilman sen kummempia sosiaalisia lukkoja. Mitä on tapahtunut?
   Kun sain Elliltä kutsun, tiesin jo heti sitä Facebookista lukiessani, että minun on mentävä tilaisuuteen. Miksi? Eihän minun olisi millään muotoa ollut pakko mennä sinne, tuntemattomien ihmisten sekaan pönöttämään. Sehän on perin vaivaannuttavaa ja epämiellyttävää. Vai onko?
   Minä tiesin, että tämä tilaisuus oli tilaisuus tulla taas yksi askel ulos siitä kuoresta, joka on estänyt minua kokemasta uusia asioita ja tavata uusia ihmisiä. Mitään muutosta ei koskaan tapahdu, jos on koskaan käy missään enkä tapaa uusia tyyppejä. Toki olisi helppoa möllöttää kotona leffoja katsellen, mutta pidemmän päälle se ei ole paras mahdollinen vaihtoehto elämiseen. Essin poistuttua kuvioista elämäni on muuttunut niin paljon, että sosiaaliset kanssakäymiset ovat elinehto. Välillä on pakotettava itsensä ulos mukavuusalueelta kokemaan ja tapaamaan uusia asioita ja ihmisiä. Ei se niin kamalaa ole, eilen tuli tämä huomattua. Päinvastoin!
   Pienin askelin ja vähin annoksin huomaan nauttivani uusista asioista ja kokemuksista. Terapeuttini mukaan kannattaa kokeilla uusia asioita ja tavata uusia ihmisiä rauhallisessa tahdissa. Välillä sitä tuppaa innostumaan ehkä hieman liikaakin ja olisi valmis menemään ja tekemään ja ostamaan kaikkea mahdollista. Tässä olotilassa ja elämäntilanteessa on kuitenkin hyvä edetä rauhallisesti ja pienin askelein. Mihinkään ei ole kiire - se pitäisi muistaa. Joogan voi aloittaa myöhemminkin ja kaikkia elämän uusia ihmisiä ei tarvitse tavata saman viikon aikana.
   Suru ja ahdistus nostaa päätään aina välillä, vaikka pääsääntöisesti elämä rullaakin nyt ihan hyvin. Se kuuluu asiaan ja annan sen mennä niin. Sosiaaliset kontaktit ja uudet kokemukset kuitenkin auttavat jaksamisessa ihan hirveästi. Ne ovat todella merkittävä osa toipumista. Yksin kotona möllääminen ei edistäisi paranemista läheskään yhtä tehokkaasti, jos lainkaan. Nyt ei parane jäädä kuoppaan makaamaan, jos ympäriltä satelee mahdollisuuksia nousta sieltä ylös.
   Välillä kannattaa pakottaa itseään ja astua ulos mukavuusalueelta, vaikka se tuntuisikin aluksi arveluuttavalta. Se voi lopulta kuitenkin palkita yllättävänkin anteliaasti. "Kyllä minä voin tulla" avaa taatusti enemmän uusia ovia ja mahdollisuuksia kuin "En mä taida viitsiä".

2 kommenttia:

  1. jee joni! sun asenne on ihan paras ja aivan varmasti todella isossa roolissa siinä eteenpäin pääsemisessä. lisää tällasta, vaikkei se aina helppoo ookaan.
    //duuni-satu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Satu! Nautitaan kun on tilaisuus nauttia :)

      Poista