sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Jalat kantavat

Tänään siitä on kulunut tasan yhdeksän viikkoa. Tasan yhdeksän viikkoa sitten sunnuntai-iltana asuntoni parvekkeella paloi yksi valkoinen kynttilä ystäväni muistolle.
   Tähän kuluneeseen kahteen kuukauteen on mahtunut aika lailla koko elämän tunneskaala. Pääasiassa tunteet ovat olleet surua ja kaipuuta, mutta on sinne muutama ilon ja naurun hetkikin mukaan mahtunut. Näiden ilojen painoarvo vain tuntuu hieman toissijaiselta, kun miettii millainen määrä surua ja ahdistusta on käyty läpi. Nyt ajan kuluessa ilolle on antanut tilaa ja mahdollisuuksia, sillä tiedän että suru tulee olemaan seuranani vielä pitkään. Saan siis hyvällä omallatunnolla iloita hyvistä hetkistä.
   Muistan miten Essin sairauden viimeisinä viikkoina ja pahimpina hetkinä yksikseni kotona mietin ja totuttauduin hiljaa itsekseni ajatukseen, että tätä se sitten tulee olemaan: puhelin ei soi, Essi ei soita, istun yksin sohvalla ja katson leffoja tai luen kirjaa. En voi enää soittaa leffan jälkeen jälkipuintipuheluja Essille ja haukkua surkeaa leffaa tai jakaa hyvän leffan euforiaa? Eihän sellainen tule kyseeseen: ainahan me ollaan soiteltu monta kertaa viikossa ja jauhettu paskaa, ehkä hieman yritetty maailmaakin parantaa. Kenen kanssa nyt haukun huonoja näyttelijöitä tai nauran Jim Carreyn uusimmille naamanvääntelyille?
   Sitä on jotenkin vaikea käsittää. Essi ei soita enää koskaan. Vai onko se niin, että Essi ei soita pitkäänpitkään aikaan, ellei sitten muutaman vuoden päästä? Ei, Essi ei soita enää koskaan. Piste.
   Nyt kun kuolema osui omalle kohdalle ja viilsi todella syvältä ja läheltä, niin käsitteenä se on saanut ihan omat mittasuhteensa. Kuolema todellakin on lopullinen asia, ja sitä ei aivot kykene millään surutyön alussa (ja kuka tietää milloin, jos koskaan) käsittelemään järkevästi. Vaikka miellän itseni järkeväksi ja fiksuksi ja ajattelevaksi ihmiseksi, niin kuoleman edessä on ollut meikäläisenkin pakko heittää kädet ilmaan ja polvistua: antaudun, sinä voitit. Häviö, joka todellakin tekee kipeää. Mitkään puheet ei auta, kun sitä yrittää järkeillä. Siinä ei vain yksinkertaisesti ole järkeä! Kuolema on lopullinen loppu. Aivokapasiteetti tiltissä ja mittarit punaisella. Ei ymmärrä pieni ihminen.
   Kuten ei myöskään ymmärrä sitä tosiseikkaa, että kun pahin uutinen kuultiin ja hautajaiset käytiin läpi ja Essin valokuvia katseltiin ja itkettiin ja naurettiin, niin katsos vaan, meikäläinen pystyikin aamulla heräämään - ja herra varjele, käymään vielä päivisin töissäkin - kolmea vapaapäivää lukuunottamatta. Essin elämä päättyi lopullisesti, mutta mitenkäs tässä itse pystyi sitä jatkamaan? Oma elämä ei päättynytkään. Pahimpina hetkinä Essin poismenoa edeltävinä ja sitä seuraavina päivinä tuntui välillä siltä, että eihän oma elämä voi mitenkään tästä jatkua, että ei pysty nousemaan sängystä, eikä halua.
   Ihminen on sitten merkillinen olento. Pahimmassakin ahdingossa se pystyy ihmetekoihin. Selvisin Essin hautajaisista ehjin nahoin ja pienellä rauhoittavalla tabletilla. Pystyin viemään Essin kuoleman suru-uutisen isäni perheelle naapurirappuun, vaikka tuntui hetkittäin, että nyt ei jumalauta jalat enää kanna, että luhistun tähän paikkaan. Pystyin käymään töissä aika pitkälti täysin työkykyisenä asettelemassa kuvia ja tekstejä paikoilleen lehtien taitoissa, ja vieläpä ihan graafiset ohjeistukset ja visiot mielessäkin. En siis ollut edes täysin sumussa töitä tehdessäni. Defenssi-olotilassahan tässä vieläkin ollaan, mutta kyllä oma jaksaminen välillä ihmetyttää. Tässä olisi kuitenkin aineksia täyteen lamaantumiseen.
   No, ehkä asennoituminen Essin poismenoon helpottui hieman sen takia, että Essi oli kuitenkin ehtinyt jo sairastaa niin pitkään, että jollain tasolla asiaa pystyi päässä prosessoimaan. Ei tarvinnut enää odottaa lisää huonoja uutisia Essin äidiltä sairaaloista eikä pelätä sitä tulevaisuutta, mitä Essi joutuisi mahdollisesti elämään sairaana ja epätietoisena elinajastaan. Parempi näin, jos oli ollakseen. Kyllä ne puhelinsoitot jatkuvalla hyväpäivä-huonopäivä-hyväpäivä-huonopäivä -vuoristoradalla olivat rankkoja, todella rankkoja.
   Muistan katselleeni pahojen ahdistuskohtausten aikana äitini parvekkeelta ulos tuttua maisemaa. Ihmiset kävelivät kaduilla arkiaskareissaan, autot viilettivät autoteillä ja koirat nostivat koipiaan tehden asioitaan tuttuun tapaan. Kaikki tuntui olevan ennallaan, vaikka itse tuntuikin siltä, että minä en tuonne kuulu. Miten kaikki arkinen ja normaali tuntuikin niin etäiseltä, ikäänkuin katsoisi ihan vierasta rinnakkaisuniversumia toiminnassa...
   Kesti oma aikansa, kun huomasin taas kuuluvani sinne kuseksivien koirien ja viilettävien autojen sekaan. Aurinko nousi joka aamu, ja niin nousin minäkin. Jalkani kantoivat töihin joka aamu. Ja hyvä että kantoivat, sillä näin sain heti kiinni siitä, mistä Essi joutui luopumaan.
   Elämästä.

3 kommenttia:

  1. Ei koskaan, ikinä, poissa.... lopullisesti. Ei noiden sanojen sisältämää ajatusta pysty millään kerralla eikä pitkään aikaan käsittämään. On pakko välillä pysähdyttää muisteleminenkin, kun tunteet nousevat pintaan siitä tietoisuudesta, että Essi on poissa täältä. Essin kauniit käsityöt ja ihana lauluääni ovat pysyviä, kellä niitä on onni omistaa.Minulla on musiikkia, koruja ja esineitä, joita Essi on tehnyt. Olen saanut kuunneltua yhden cd:n kun oikein topakasti niin päätin. Enempään en ole vielä pystynyt. Viime viikonloppuna tuntui aivan käsittämättömältä, että nyt Essi on niiden joukossa jolle poltettiin kynttilää viime lauantaipyhänä. Joni on astunut rohkeasti eteenpäin, onneksi. Jonin sydäntä raastaa rakkaan läheisen menettäminen, suru kulkee mukana ja muuttaa muotoaan. Niitä tunteita on hyvä purkaa ulos, hyvät muistot tulevat pikkuhiljaa
    ja jokainen niistäkin voi satuttaa. Ne ovat kuitenkin niitä aarteita, joita kukaan ei koskaan vie pois.

    VastaaPoista
  2. Äitini kuolemasta on nyt hieman yli 9 vuotta ja yhä silloin tällöin huomaan kyllä aivojeni tekevän häiriöitä, tuon kuoleman lopullisuuden käsittelyssä. "Mitäs ostaisin äidille joululahjaksi? Ai niin...Tämä pitää kyllä kertoa...ai niin." Unissani hän on aina elossa. Vaikka ei edes mitenkään henkilönä, jonka roolilla olisi merkitystä, mutta unissa seuraa lähes häiritsevästi jatkuva tietoisuus hänen olemassaolostaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan itsekin monia tilanteita, kun pitäisi tehdä jotain mihin Essi liittyy, kunnes muistankin, että "ai niin". Kun Sami Hedberg aikoinaan esiintyi tiukassa paidassaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, makasin sohvalla nauraen ja olin miltei tarttumassa puhelimeen aikeissa tekstata Essille koomikkosuosikkimme tanssista. Sitten muistin todellisuuden. Ja saatan katsoa hyvän elokuvan ja olen tarttumassa puhelimeen kehuakseen sitä Essille. "Ai niin".
      Vastaavia tilanteita tulee vielä lukematon määrä, se on selvä. Ihmisaivot ovat mystinen koneisto. Täytyisi löytää jonkinlainen armo sille faktalle, että aivot eivät kykene käsittelemään kuoleman lopullisuutta.
      Olin muuten viikko sitten Hedbergin koomikkokeikalla Apollo Klubilla, ensimmäistä kertaa ilman Essiä. Nauroin mahan kipeäksi, mutta totesin keikan päätyttyä itsekseni, että Essi olisi nauttinut keikasta.
      Niin. Ai niin...

      Poista