sunnuntai 24. marraskuuta 2013

F41.1 eli elämää ahdistuneisuushäiriön kanssa

Sain viime keväänä lääkärissä diagnoosin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Minulla on siis virallisesti mielenterveydellinen häiriö, jota olen alkanut hoitaa säännöllisellä lääkityksellä ja nyt syksyllä alkaneella psykoterapialla. En ole masentunut enkä itsetuhoinen, vaan olen ahdistunut ja koen vaikeat asiat ahdistuen.
   Ahdistuksen iskiessä sydän alkaa jyskyttää, vatsa ja lihakset menevät jännitykseen ja kädet saattavat alkaa täristä. Mieli tummenee ja pelottavat ajatukset alkavat ottaa aivoissa valtaa. Järki väistyy tunteiden tieltä, ajatukset alkavat viedä harhateille, pois loogisesta ja järkevästä ajattelusta. Ahdistuneena ei aina pysty näkemään asioita järkevästi ja vaipuu helposti lohduttomaan tilaan, jossa on täysin varma esimerkiksi potevansa vakavaa sairautta. Vaikka toisaalta pystyy järkeilemään asiaa, niin tunteet ja mieli kuitenkin pistävät kampoihin ja toitottavat sinulle, että olet sairas, pelkäät kuolevasi jne. Tulevaisuus pelottaa ja ahdistus tuntuu siltä, että se on ainainen olotilasi, eikä päästä otteestaan. Värit ikäänkuin haalistuvat ympäriltäsi ja kävelet hennossa sumussa. Välillä saattaa tuntua siltä, että kaikki on vaikeaa ja ahdistavaa, miksen voi olla vain onnellinen ja rentoutunut. Kaikki huolettaa ja harmittaa. Masennuksen oireitakin ilmenee, mutta ahdistuneisuushäiriössä voitolla ovat enemmän fyysiset oireet, jotka oravanpyörämäisesti luovat pyhän kolmaisuuden: pää sekaisin --> sydän jyskyttää --> maha sekaisin. Kroppa on ikäänkuin täydessä jännitystilassa, kuin valmistautuneena johonkin suureen, pelottavaan koitokseen. On kuin kantaisi raskasta haarniskaa koko ajan yllään.
      Pieni elimistön kehittämä stressitila voi olla hyväksi tietyissä tilanteissa hetkellisesti, mutta jos tämä olotila on pysyvämpää laatua, eikä lähdekään noin vain pois, tilanne alkaa muodostua tukalaksi ja resepti ahdistuskohtaukselle on valmis.
   Ahdistuneisuushäiriön syitä voi löytyä pitkältä menneisyydestäkin. Terapian kautta tutkin omalla kohdallani, onko ahdistukselleni selityksiä menneisyydessäni. En muista kärsineeni vastaavanlaisista oireista ainakaan näin voimakkaasti aiemmin. Vasta viime vuosina ahdistusoireet ovat olleet voimakkaita ja arkea haittaavia. Kun 18-vuotias läheinen kissani menehtyi vanhuuteensa vuoden 2010 alussa, ensimmäiset todella kovat ahdistuskohtaukset alkoivat. Siitä lähtien suuret vastoinkäymiset ja suuret muutokset ovat alkaneet ahdistaa häiritsevästi. Ennen kissani kuolemaa en ollut kokenut todella läheisten henkilöiden menetyksiä tai suurempia katastrofeja niin, että olisin niitä aikuisiällä ja kypsästi pystynyt käsittelemään.
   Tämän vuoden kulminoitunut ja kasaantunut ahdistuneisuus sai alkusysäyksensä tietenkin Essin sairastumisesta. Kun Essi sairastui ja lopulta menehtyi sairauteensa, sain häneltä perintönä sairaudenpelon, jota ystäväni oli potenut viimeiset vuotensa. Sairaudenpelko tarkoitti siis tarkennettuna syöpää. Mitä kohtalon ivaa, että asia, jota ystäväni eniten pelkäsi, koitui lopulta hänen kohtalokseen. Ei pelkästään riittänyt, että Essi sairastui sairauteen, jota eniten pelkäsi maailmassa. Tämä pelon kohde vei häneltä lopulta myös hengen.
   Oma syöpäpelkoni kärjistyi Essin syöpädiagnoosin jälkeen massiivisiin ahdistuskohtauksiin ja henkiseen väsymykseen, joka puhkesi kevään aikana niin pahaksi, että marssin asiasta lopulta lääkäriin. Sain lähetteen sekä työterveyspsykologin että työterveyspsykiatrin juttusille. Näistä keskusteluista sain paljon apua akuuttiin kriisiini, ja omaksi helpotuksekseni sain oireilleni ja pahalle ololleni konkreettisen diagnoosin: F41.1 eli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
   Psykologin ja psykiatrin vastaanotoilla kerroin pelkääväni lähes sairaalloisesti itse potevani syöpää, koska kärsin pahoista vatsavaivoista ja rintakivuista. Koko kroppani oli Essin sairastumisen myötä mennyt empatian vuoksi totaaliseen jumitustilaan. Tuntui että kaikkia paikkoja kolotti ja olo oli sairas kaikilta kanteilta katsottuna. Vatsavaivojen takia juoksin ultraäänitutkimuksessa ja vatsalaukun tähystyksessä. Lähes kaikki mahdolliset paikat ruumistani ronkittiin ja ultrattiin, ja verikokeita otettiin putkilotolkulla. Lopputulos: täysin terveen paperit.
   Ahdistuneisuushäiriössä sitä vain odottaa ja toivoo, että sydämentykytys ja vatsajännitys lakkaisi. Kunpa joku voisi kertoa sen ajankohdan, kun olo tuntuu taas hyvältä ja normaalilta. Aina olotila on normalisoitunut jossain vaiheessa, eikä olotilasta ole tullut pysyvää. Miksei tätä aina pysty järjellä muistamaan, kun ahdistus iskee? Niinpä niin, emme kai puhui ahdistuneisuushäiriöstä, elleivät aivot toimisi hieman epänormaalisti.
   Ihmismieli on pirullinen väline, kun se menee epäkuntoon. Ahdistuneisuushäiriöisenä ihmisenä eläminen ei ole helppoa, kun ahdistuskohtaus nostaa päätään. Toivon terapian auttavan itseäni käsittelemään ahdistustani niin, ettei se ottaisi minusta täysin otetta ja veisi "sumukävelylle". Sairauden kanssa pystyy varmasti elämään ja siitä voi myös parantua. Pääasia kuitenkin on se, että sen kanssa nimenomaan pystyisi elämään.
   Tähän loppuun vielä pieni toteamus: ihminen, joka ei kärsi ahdistuneisuushäiriöstä eikä koe ahdistusta häiritsevästi elämässään ei koskaan tule täysin ymmärtämään sitä olotilaa, mihin ahdistuneisuushäiriöinen ihminen pahimmillaan voi vaipua. Tässä olotilassa ei ole tilaa järjelle. Siksi en kovin herkästi ihmisille avaudu sairaudestani; sitä kun ei kaikki täysin kuitenkaan ymmärtäisi. Ota iteäsi niskasta kiinni, älä nyt hulluja puhu tai ajattele jotain positiivista. Nämä ovat neuvoja, joita ymmärtämättömät ihmiset saattavat heittää masentuneelle tai ahdistuneelle ihmiselle. Tämän kaltaiset neuvot menevät valitettavasti täysin kuuroille korville - melkein sama kuin sanoisit alaraajahalvaantuneelle, että nouse ylös vain ja kävele. Kärjistettyä, mutta totta. Jos ahdistuneisuushäiriön vallitessa ei järki pelaa, niin se ei silloin pelaa, eivätkä aivot vastaanota maallikon helpolta kuulostavia ohjeistuksia. Kyse on jostain enemmästä.
   Ahdistuneisuushäiriössä kehoitetaan olemaan läsnä ja tietoinen omasta läsnäolostaan. Tämä ns. mindfulness-ajattelutapa on alkanut kiinnostaa minua. Ajatuksilla on selvä yhteys ahdistukseen. Fyysinen kehoni ei oikeasti ole ahdistunut, vaan vääränlaiset ajatukset ja ajattelutapa luovat tätä ahdistusta. Jos näitä ajatuksia pystyisi jotenkin ohjailemaan, eikö ahdistus silloin lievenisi ja kenties lakkaisi? Kiehtova ja lohduttava ajatus. 
   Parantumiseen ja tasapainoisuuteen on kuitenkin vielä pitkä matka, sillä tiedän, ettei omia ajatuksia noin vain pysty muuttamaan. Mutta kuten surutyössäkin, myös tässä kohtaa vanha sanonta askel kerrallaan lienee paikallaan.
   Yksi askel on jo otettu, toinen on alkamassa...

5 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Todella kaunista ja järkevää luettavaa. Kärsin itse myös masennuksesta ja määrittelemättömästä ahdistuneisuushäiriöstä.

    VastaaPoista
  3. Todella kaunista ja järkevää luettavaa. Kärsin itse myös masennuksesta ja määrittelemättömästä ahdistuneisuushäiriöstä.

    VastaaPoista
  4. Niin totta ! Itse kärsin 'foobisesta ahdistuneisuushäiriöstä' +('kapea-alaisella harhaluuloisuudella')

    VastaaPoista
  5. Niin totta ! Itse kärsin 'foobisesta ahdistuneisuushäiriöstä' +('kapea-alaisella harhaluuloisuudella')

    VastaaPoista